2012
Oli vuosi 1996 ja olin elokuvateatterin lehtereillä katsomassa vuoden suurinta menestyselokuvaa Independence day. Eräässä kohtauksessa ohjaaja manipuloi katsojan puristelemaan jännityksestä istuimen käsinojaa kun amerikkalaisen ydinperheen koiraa uhkaa hengenlähtö. Katsojan tunne-elämää ei häiritse ne ympärillä tuliaaltoon kuolevat sadat ihmiset vaan kaikki jännite keskittyy siihen selviääkö Will Smithin perheen Musti. No, selvisihän se perheen labbis siitä.
Eli ohjaaja Roland Emmerich on taasen tuonut eteemme yhden katastrofielokuvistaan jossa ohjaaja osoittaa osaavansa työnsä mutta vuodesta 1996 asti minua on vaivannut kysymys siitä millainen mies Emmerich on. Tekeekö hän vaan tällaisia kokeiluja katsojilla vai pilaileeko hän näiden kustannuksella kun asettaa koiran tai viiden hengen amerikkalaisen ydinperheen kohtalon satojen ja jopa tuhansien henkien edelle elokuvallisin keinoin.
Roland Emmerichin osallistuminen tällaiseen elokuvaan ei sinällään ole ihme, koska odotusarvot eivät hänen kohdaltaan ikinä anna olettaa hänen tekevän seuraavaa parhaan elokuvan oscar-palkinnon voittavaa elokuvaa. John Cusackin osallistuminen tähän projektiin on se mikä hätkähdyttää allekirjoittanutta sillä mies tekee elokuvia melko harvakseltaan ja suurella harkinnalla suosien pieniä projekteja. Onko miehellä jonkinlainen hetkellinen likviditeettiongelma vai onko mies vaihtanut agenttia ?
Anyway, 2012 on viihdyttävä ja näyttävä jopa puudutukseen asti. Hengästynyt olo siinä katsojalle tulee kun edellä mainittua amerikkalaista ydinperhettä työnnetään surman suusta toiseen ilman kunnollista hengähdystaukoa kun Maya-intiaanien muinainen ennustus käy toteen ja maapallo alkaa vuonna 2012 tuhoutua sisältä käsin. Harvakseltaan elokuvissa enää esiintyvä Danny Glover on vanhentunut Obama joka yrittää pitää ihmiskunnan elossa Nooan arkki-projektilla.
Tämäkin elokuva on laadukasta tavaraa mutta silti siitä puuttuu se jokin joka tekisi siitä todella ikimuistoisen tekeleen. Ohjaajalle tämä on kolmas elokuva jossa hän pääsee pistämään planeettamme ahtaalle. Kovasti kierrätetään kliseitä ja yritetään pitää katsojan tunteet mukana pelissä mutta jokainen perjantai-iltana ruokakaupassa jonottanut tietää etteivät ihmiset käyttäydy jalosti ja urheasti maailman tuhoutuessa vaan käyttäytyvät kuin sopulit. Viihdyttää vaan ei kiihdytä.
Oli vuosi 1996 ja olin elokuvateatterin lehtereillä katsomassa vuoden suurinta menestyselokuvaa Independence day. Eräässä kohtauksessa ohjaaja manipuloi katsojan puristelemaan jännityksestä istuimen käsinojaa kun amerikkalaisen ydinperheen koiraa uhkaa hengenlähtö. Katsojan tunne-elämää ei häiritse ne ympärillä tuliaaltoon kuolevat sadat ihmiset vaan kaikki jännite keskittyy siihen selviääkö Will Smithin perheen Musti. No, selvisihän se perheen labbis siitä.
Eli ohjaaja Roland Emmerich on taasen tuonut eteemme yhden katastrofielokuvistaan jossa ohjaaja osoittaa osaavansa työnsä mutta vuodesta 1996 asti minua on vaivannut kysymys siitä millainen mies Emmerich on. Tekeekö hän vaan tällaisia kokeiluja katsojilla vai pilaileeko hän näiden kustannuksella kun asettaa koiran tai viiden hengen amerikkalaisen ydinperheen kohtalon satojen ja jopa tuhansien henkien edelle elokuvallisin keinoin.
Roland Emmerichin osallistuminen tällaiseen elokuvaan ei sinällään ole ihme, koska odotusarvot eivät hänen kohdaltaan ikinä anna olettaa hänen tekevän seuraavaa parhaan elokuvan oscar-palkinnon voittavaa elokuvaa. John Cusackin osallistuminen tähän projektiin on se mikä hätkähdyttää allekirjoittanutta sillä mies tekee elokuvia melko harvakseltaan ja suurella harkinnalla suosien pieniä projekteja. Onko miehellä jonkinlainen hetkellinen likviditeettiongelma vai onko mies vaihtanut agenttia ?
Anyway, 2012 on viihdyttävä ja näyttävä jopa puudutukseen asti. Hengästynyt olo siinä katsojalle tulee kun edellä mainittua amerikkalaista ydinperhettä työnnetään surman suusta toiseen ilman kunnollista hengähdystaukoa kun Maya-intiaanien muinainen ennustus käy toteen ja maapallo alkaa vuonna 2012 tuhoutua sisältä käsin. Harvakseltaan elokuvissa enää esiintyvä Danny Glover on vanhentunut Obama joka yrittää pitää ihmiskunnan elossa Nooan arkki-projektilla.
Tämäkin elokuva on laadukasta tavaraa mutta silti siitä puuttuu se jokin joka tekisi siitä todella ikimuistoisen tekeleen. Ohjaajalle tämä on kolmas elokuva jossa hän pääsee pistämään planeettamme ahtaalle. Kovasti kierrätetään kliseitä ja yritetään pitää katsojan tunteet mukana pelissä mutta jokainen perjantai-iltana ruokakaupassa jonottanut tietää etteivät ihmiset käyttäydy jalosti ja urheasti maailman tuhoutuessa vaan käyttäytyvät kuin sopulit. Viihdyttää vaan ei kiihdytä.
THE COVE- MEREN SALAISUUS
Tämä elokuva nappasi tämän vuoden parhaalle dokumentille annettavan Oscarin ja on muutenkin saanut paljon huomiota festivaaleilla sekä julkisuudessa suututettuaan japanilaiset delfiinin pyytäjät. Ihmekös tuo että japanilaisilla on mennyt herne nenään kun dokumentti esittää kuvamateriaalia lahden pohjukasta jonka merivesi on teurastettujen delfiinien verestä punainen.
Ensinnäkään, en ole hetkeäkään puunhalaaja tai hyttytyttö, joka kiertelee kettutarhaajia terrorisoimassa tai huutelee kaduilla keski-ikäisille naisille "TURKIS ON MURHA"-huutoja kun tantoilla on yllään kolmetoista kettua pitämässä pakkasta loitolla. Olen silti pakotettu myöntämään etten syty ajatukselle jossa nipponin miehet kalastavat muutaman flipperin vesieläinpuistoon ja siinä sivutuotteena lahtaavat ylijääneet vesiemme pikkuiset ja leikkisät hai-replikantit.
Kiistatta parhaaksi dokumentiksi valitut elokuvat ovat onnistuneet pääsääntöisesti yllättämään positiivisesti allekirjoittaneen ja näin ollen uskon että The Cove on varsin näppärä varsinkin jos lupaukset lunastetaan. Dokkarin on nimittäin mainostettu olevan eräänlainen dokumentin, dekkarin ja agenttielokuvan hybridi sillä japanilaisilla kalastajilla ei ollut mitään intressejä päästää kuvausryhmään näkemään tai todistamaan toimintaansa. Joten dokumentin kuvaamisen tuli tapahtua salamyhkäisesti parhaita agenttiperinteitä noudattaen.
Elokuvan päätekijä Ric O’Barry tarjoaa taustalle mielenkiintoista ristiriitaisuutta sillä mies oli aikanaan mukana delfiininkouluttajana pitkäaikaisessa delfiinisarjassa Flipper. Eli periaatteellisesti mies on siirtynyt hyväksikäyttäjästä hyväntekijäksi.
Tämä elokuva nappasi tämän vuoden parhaalle dokumentille annettavan Oscarin ja on muutenkin saanut paljon huomiota festivaaleilla sekä julkisuudessa suututettuaan japanilaiset delfiinin pyytäjät. Ihmekös tuo että japanilaisilla on mennyt herne nenään kun dokumentti esittää kuvamateriaalia lahden pohjukasta jonka merivesi on teurastettujen delfiinien verestä punainen.
Ensinnäkään, en ole hetkeäkään puunhalaaja tai hyttytyttö, joka kiertelee kettutarhaajia terrorisoimassa tai huutelee kaduilla keski-ikäisille naisille "TURKIS ON MURHA"-huutoja kun tantoilla on yllään kolmetoista kettua pitämässä pakkasta loitolla. Olen silti pakotettu myöntämään etten syty ajatukselle jossa nipponin miehet kalastavat muutaman flipperin vesieläinpuistoon ja siinä sivutuotteena lahtaavat ylijääneet vesiemme pikkuiset ja leikkisät hai-replikantit.
Kiistatta parhaaksi dokumentiksi valitut elokuvat ovat onnistuneet pääsääntöisesti yllättämään positiivisesti allekirjoittaneen ja näin ollen uskon että The Cove on varsin näppärä varsinkin jos lupaukset lunastetaan. Dokkarin on nimittäin mainostettu olevan eräänlainen dokumentin, dekkarin ja agenttielokuvan hybridi sillä japanilaisilla kalastajilla ei ollut mitään intressejä päästää kuvausryhmään näkemään tai todistamaan toimintaansa. Joten dokumentin kuvaamisen tuli tapahtua salamyhkäisesti parhaita agenttiperinteitä noudattaen.
Elokuvan päätekijä Ric O’Barry tarjoaa taustalle mielenkiintoista ristiriitaisuutta sillä mies oli aikanaan mukana delfiininkouluttajana pitkäaikaisessa delfiinisarjassa Flipper. Eli periaatteellisesti mies on siirtynyt hyväksikäyttäjästä hyväntekijäksi.
JENNIFER’S BODY
Epäonnistui pitkälti lippuluukuilla suuresta hehkutuksesta huolimatta. Pitkälti syy tähän piilee siinä että elokuvan käsikirjoittaja, Junosta Oscarin saanut Diablo Cody on tehnyt elokuvasta eri tyylilajien sommitelman joka ei ole kaikkein tavanomaisin yhdistellessään teini-leffaa komediaan ja zombie-kauhuun. Siltikin elokuvalla on hetkensä ja Megan Fox saa miesten riemuksi näkyä ja myöskin kasvaa Transformers-elokuvista tutusta bimbo-roolista ulos. Megan Foxin rinnalla ja osin jopa huomion tältä varastaa Mamma Mia-elokuvasta ja Big Love-televisiosarjasta tuttu Amanda Seyfried, josta kuultaneen tulevaisuudessa.
Epäonnistui pitkälti lippuluukuilla suuresta hehkutuksesta huolimatta. Pitkälti syy tähän piilee siinä että elokuvan käsikirjoittaja, Junosta Oscarin saanut Diablo Cody on tehnyt elokuvasta eri tyylilajien sommitelman joka ei ole kaikkein tavanomaisin yhdistellessään teini-leffaa komediaan ja zombie-kauhuun. Siltikin elokuvalla on hetkensä ja Megan Fox saa miesten riemuksi näkyä ja myöskin kasvaa Transformers-elokuvista tutusta bimbo-roolista ulos. Megan Foxin rinnalla ja osin jopa huomion tältä varastaa Mamma Mia-elokuvasta ja Big Love-televisiosarjasta tuttu Amanda Seyfried, josta kuultaneen tulevaisuudessa.
UUSIKUU
Ihan periaatteen nimessä heteromies ei saa pitää sellaisista teinityttöjen itkettävistä ja pikkuhousut kastelevista elokuvista kuten Titanic ja Twilight vaan joutuu odottamaan kolme tuntia nauraakseen Leon vajotessa meren syleilyyn ja kertoakseen kavereille että kolmen tunnin odotus DiCaprion kuolemiselle on liian pitkä. Ja silti salaa kovan kuoren takana useimmat meistä miehistä joutuvat myöntämään että nämä tällaiset elokuvat ovat kaikesta laskelmoivasta asetelmastaan huolimatta melko viihdyttäviä.
Eli luultavasti tämäkin Twilight-saagan osa lienee varmasti viihdyttävä ja näin ollen katsomisen arvoinen. Juonesta en tiedä kuin nimeksi, että kaunis poika Robert Pattisonin esittämä vampyyrihurmuri joutuu jonnekin kauas vampyyrien käytöskouluun ja Bella joutuu jäämään kotiin ja soppaa hämmentämään ilmestyy kolme ihmissusiveljestä. Siltikin hillittön kassavirta jo sinällään puhuu karua kieltään viihdearvon ja lumoavuuden puolesta. Ei tämä itseäni saa kirkumaan, ei kauhusta eikä ihastuksesta. Teinitytöistä en tiedä.
Ihan periaatteen nimessä heteromies ei saa pitää sellaisista teinityttöjen itkettävistä ja pikkuhousut kastelevista elokuvista kuten Titanic ja Twilight vaan joutuu odottamaan kolme tuntia nauraakseen Leon vajotessa meren syleilyyn ja kertoakseen kavereille että kolmen tunnin odotus DiCaprion kuolemiselle on liian pitkä. Ja silti salaa kovan kuoren takana useimmat meistä miehistä joutuvat myöntämään että nämä tällaiset elokuvat ovat kaikesta laskelmoivasta asetelmastaan huolimatta melko viihdyttäviä.
Eli luultavasti tämäkin Twilight-saagan osa lienee varmasti viihdyttävä ja näin ollen katsomisen arvoinen. Juonesta en tiedä kuin nimeksi, että kaunis poika Robert Pattisonin esittämä vampyyrihurmuri joutuu jonnekin kauas vampyyrien käytöskouluun ja Bella joutuu jäämään kotiin ja soppaa hämmentämään ilmestyy kolme ihmissusiveljestä. Siltikin hillittön kassavirta jo sinällään puhuu karua kieltään viihdearvon ja lumoavuuden puolesta. Ei tämä itseäni saa kirkumaan, ei kauhusta eikä ihastuksesta. Teinitytöistä en tiedä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti