Kahteen kauteen jäänyt Showtimen tuottama Sleeper Cell on alkuteksteiltään, vaikkei aina sisällöltään fiksusti tehtyä tavaraa.
Toisen kauden alkutekstit alkavat kuvalla vanhasta siirtomaavalta-ajan kartasta Lähi-idästä vanhoine valtioineen siirtyen amerikkalaiseen miehityssotilaaseen Irakissa ja öljylähteen tulipaloon. Seuraavaksi onkin amerikkalaisen suurkaupungin siluetti joka vaihtuu yökuvaksi Bagdadista joka kylpee ilmapommituksessa ja ilmatorjuntatulessa. Tämän jälkeen kuva siirtyy amerikkalaiseen poikaan joka leikkii lennokilla joka muuttuu F-18 hornetiksi joka lähtee lentotukialuksen kannelta. Pikkutytöt nostavat salkoon tähtilippua ja seuraavaksi siirrytään Yhdysvaltain lippuun jota suuttuneet muslimit polttavat. Californialainen aurinkoranta vaihtuu ampuvaksi laivaston risteilijäksi ja amerikkalaista lähiöunelmakodin ilmakuva muuttuu mustavalkoiseksi lennokkikuvaksi talosta joka räjähtää. Pääosaa esittävä musta muslimi-soluttautuja FBI-agentti kuvataan osana terrorisolun kaaviota ja kuva vaihtuu epäillyn kuvasta FBI-agentin henkilökortin kuvaan. Jollakulla on välähtänyt.
Jokin vain mättää siinä että yltiöoikeistolainen 24 saa kahdeksannen kautensa ja Sleeper Cell ei taasen löytänyt katsojia jatkuvuuden varmistamiseksi.
tiistai 30. maaliskuuta 2010
maanantai 15. maaliskuuta 2010
VIIKON 12 ENSI-ILTAELOKUVAT (26.3.2010)
Exän jäljillä (Naisen kanssa katsottava, harmittoman hauska mutta puolen tunnin jälkeen unohtuva, mitään ei menetä odottamalla kotiteatterijulkaisua)
Jennifer Aniston tekee Brad Pittit ja alkaa heilastella miespääosan esittäjän Gerald Butlerin kanssa kuten ex-siippansa aikanaan Angelina Jolien kanssa Mr. & Mrs. Smithin kuvauksissa. Vai onko kyseessä vain nerokas paparazzeja hyväksi käyttävä laajennettu elokuvan markkinointikampanja? Ensinnäkin elokuva muodostaa osaltani dilemman, sillä en voi sietää mielestäni tyhjäpäistä Anistonia jonka ainoa hyvä elokuva on Konttorirotat. Mielestäni akka ei sovellu kuin hiustenhoitoainekampanjan keulakuvaksi. Mutta Gerald Butler on äijä. Siis samalla tavalla kuin Russell Crowe tai Matt Damon on äijä. Mies teki 300-elokuvalla Gladiaattorit ja osoitti koomikon lahjansa Ugly Truthissa ja tuotti ja näytteli pääpahista Lainkuuliaisessa kansalaisessa.
Exän jäljillä lienee kategorialtaan toimintakomedia sillä Butler esittää palkkionmetsästäjää jonka seuraava kohde onkin ex-vaimo (Annoyingston). Monenlaisten ja värikkäiden käänteiden jälkeen pariskunta huomaa olevansa pakomatkalla henkensä edestä ja ilmeisesti taas yhdessä. Mikään vihkisormus ei yhdistä niin hyvin kuin käsiraudat.
Näin koulutat lohikäärmeesi ( 3D-laadulla, railakasta, huvittavaa ja näyttävää animaatiota, ehdottomasti teatterissa, saatanallisraskaat ja nenääpainavat 3D-lasit silmillä)
Viikon toinen Gerald Butler-elokuva on Dreamworksin 3D-animaatio jossa viikinkipoika päätyy lohikäärmeiden tappamisen sijaan nuoren lohikäärmeen huoltajaksi/isännäksi mistä taasen seuraa kaiken ikäisille soveltuvan elokuvan hengessä molemminpuolista kasvua ja hauskoja edesottamuksia. Nouseva komediallinen kyky Jay Baruchel ääninäyttelee viikinkipoikaa ja viikon ensi-iltarohmu Butler antaa ääneensä lohikäärmeelle.
Dreamworksin animaatiot ovat olleet huimaa jälkeä ja olleet vieläpä kriitikoiden ja yleisön suosiossa. En näe mitään syytä sille, miksi Näin koulutat lohikäärmeesi ei liittyisi Shrekin, Madagaskarin ja Kung Fu pandan jatkeeksi.
Jennifer Aniston tekee Brad Pittit ja alkaa heilastella miespääosan esittäjän Gerald Butlerin kanssa kuten ex-siippansa aikanaan Angelina Jolien kanssa Mr. & Mrs. Smithin kuvauksissa. Vai onko kyseessä vain nerokas paparazzeja hyväksi käyttävä laajennettu elokuvan markkinointikampanja? Ensinnäkin elokuva muodostaa osaltani dilemman, sillä en voi sietää mielestäni tyhjäpäistä Anistonia jonka ainoa hyvä elokuva on Konttorirotat. Mielestäni akka ei sovellu kuin hiustenhoitoainekampanjan keulakuvaksi. Mutta Gerald Butler on äijä. Siis samalla tavalla kuin Russell Crowe tai Matt Damon on äijä. Mies teki 300-elokuvalla Gladiaattorit ja osoitti koomikon lahjansa Ugly Truthissa ja tuotti ja näytteli pääpahista Lainkuuliaisessa kansalaisessa.
Exän jäljillä lienee kategorialtaan toimintakomedia sillä Butler esittää palkkionmetsästäjää jonka seuraava kohde onkin ex-vaimo (Annoyingston). Monenlaisten ja värikkäiden käänteiden jälkeen pariskunta huomaa olevansa pakomatkalla henkensä edestä ja ilmeisesti taas yhdessä. Mikään vihkisormus ei yhdistä niin hyvin kuin käsiraudat.
Näin koulutat lohikäärmeesi ( 3D-laadulla, railakasta, huvittavaa ja näyttävää animaatiota, ehdottomasti teatterissa, saatanallisraskaat ja nenääpainavat 3D-lasit silmillä)
Viikon toinen Gerald Butler-elokuva on Dreamworksin 3D-animaatio jossa viikinkipoika päätyy lohikäärmeiden tappamisen sijaan nuoren lohikäärmeen huoltajaksi/isännäksi mistä taasen seuraa kaiken ikäisille soveltuvan elokuvan hengessä molemminpuolista kasvua ja hauskoja edesottamuksia. Nouseva komediallinen kyky Jay Baruchel ääninäyttelee viikinkipoikaa ja viikon ensi-iltarohmu Butler antaa ääneensä lohikäärmeelle.
Dreamworksin animaatiot ovat olleet huimaa jälkeä ja olleet vieläpä kriitikoiden ja yleisön suosiossa. En näe mitään syytä sille, miksi Näin koulutat lohikäärmeesi ei liittyisi Shrekin, Madagaskarin ja Kung Fu pandan jatkeeksi.
VIIKON 12/2010 VUOKRAVIDEOVINKIT
Paranormal activity
Viime syksyn halloween-sensaatio kuuluu Hurt Lockerin ohella niihin pieniin elokuviin jotka eivät tyytyneet osaansa vaan päättivät nousta isoiksi tapahtumiksi vuonna 2009. Elokuvaksi jota varten on kehitetty englanninkielinen termi The little movie that could. Paranormal activity saa Hurt Lockerin näyttämään Avatarilta yhdeksän miljoonan dollarin budjetillaan, sillä rahaa Paranormal activityn tekemiseen paloi vain 20 000 dollaria. Ja ennen kuin arvoisa lukijani ehtii sanoa Blair witch project, totean että myös Paranormal activity on kuvattu videokameralla ja osin käsivaralla.
Asiaan eli elokuvan juoneen: nuori pariskunta muuttaa uuteen taloon jossa onkin jotain vialla. Kuntokatsastuksen ja -lausunnon lisäksi kannatanee myös kysyä lausunto katolisen kirkon edustajalta sillä talon mukana kaupan päälle tulee jonkinlainen riivaaja tai demoni. Pariskunnan kodissa alkaa sattua ja tapahtua jonka todistamiseksi urospuolinen kaksikosta ostaa digitaalivideokameran. Seuraa kauhua ja pelon väristyksiä, jopa sillä tasolla että ohjaajalegenda Steven Spielberg nosti elokuvan jalustalle tarjoten sille ilmaista mainosta.
Elokuvan idea on mainio ja kuuleman mukaan kauhua herättävät kohtaukset ovat todella piinallisia mutta että elokuvaa vaivaa tietty epätasaisuus. Mutta onhan tämä katsottava, sillä tällaista yritteliästä henkeä täytyy aina kannustaa ja onhan Paranormal activity yksi viime vuoden tapauselokuvista.
Sleeper cell- 2.Tuotantokausi
Sleeper cell on mielestäni lähtenyt rohkeasti tarkastelemaan äärimuslimipohjaista kotimaan terroria Yhdysvalloissa. Lähestymistapa ei ole läheskään yhtä mustavalkoinen kuin sisarsarja 24:ssä. Samalla sarja yrittää päähahmollaan viestittää massoille että USA:ssa elelee rauhallisesti suuri muslimiyhteisö joka kasvaa myös käännynnäisillä, etenkin mustien miesten parissa. Ehkä tämä empaattinen ja ääripäitä karttava katsantokanta piti sen etäisenä suurelle yleisölle joka kaipaa selkeämpää vastakkainasettelua jännitteen luomiseksi. Sleeper Cellin toinen kausi jäi myös sen viimeiseksi.
The Box
Richard Kelly aloitti ohjaajanuransa mielestäni osin ansiotonta arvostusta nauttivalla elokuvalla Donnie Darko. Donnie Darkoa seurasi kaikin tavoin flopannut ja sekava Southland tales jota heikompaa elokuvaa saa etsiä. Uutukainen The Box on enemmän paluu alkuun ja pienempään budjettiin koska osa ihmelapsen luotosta on käytetty. Hyvältä ei The Boxinkaan jälkeen näytä sillä yleisö ei naispääosan Cameron Diazista huolimatta löytänyt Kellyn tuoreinta ja kriitikoiden palaute kulki laidasta laitaan.
Itse jaksan siltikin uskoa elokuvan tarinaan vaikka Suomessa edes maahantuojalla ei riittänyt rohkeus tuoda elokuvaa teattereihin. Tarinan keskiössä on menestyvä keskiluokkainen pariskunta 1970-luvulla (James Mardsen ja Cameron Diaz) jossa aviomies saa leipänsä NASA:lta. Pariskunta on saanut innoituksensa ohjaajan omista vanhemmista. Eräänä päivänä pariskunnalle toimitetaan laatikko jossa olevaa nappia painamalla he rikastuvat miljoonalla taalalla mutta vastapainoksi joku heille tuntematon ihminen kuolee. Moraalinen dilemma aiheuttaa kysymyksiä ja mysteeriin on valmis.
(500) days of summer
Romanttisen komedian genre on tuskaisen hankala; alijäähtynyttä ja vastoinkäymisiä välttävää tarinaa ei jaksa kukaan mutta toisaalta liialla imelyydellä tarinan saa helposti pilattua ja yleisön karkotettua. Jokaista Rakkautta vain- ja Holiday-leffaa kohden on vähintään kaksinkertainen määrä Renee Zellweger-tekeleitä jotka ovat kaatuneet jo aiemmin nähtyyn tarinaan tai romanttiseen pariin joiden välillä on yhtä paljon katsojalle välittyvää parisuhdekemiaa kuin patologilla ja kalmolla.
(500) Days of Summer on lähtenyt eri tavalla liikkeelle. Se kertoo tarinan pariskunnasta jossa mies kertoo rakkaudestaan naiseen jolta ei suhteesta huolimatta koskaan saanut vastarakkautta. Elokuva kertoo useiden episodien kautta suhteen kehityskaaren. Erinomaiseksi mainostettu musiikki kuljettaa osaltaan tarinaa ollen kolmannessa pääosassa Joseph-Gordon Levittin ja Zooey Dechanielin ohella. Pääosaan on viisaasti valittu tuoreet, mutta karismaattiset kasvot.
Musiikkivideoiden ohjaajana aiemmin kunnostautunut Marc Webb on saanut keitetyksi mielestäni tämän viikon mielenkiintoisimman elokuvan, joka tuntuu välttelevän romanttisten elokuvien konventioita mutta kertoen meille useimmille tutun tarinan siitä yhdestä joka pääsi pakoon. Ja siitä kuinka siihen ei kuole vaikka se sattuukin hetken ihan v##usti.
Vältä:
LomaterapiaaKaiken pitäisi näennäisesti olla kunnossa, sillä koolle on saatu komediaperheen kruununjalokiviä kuten Vince Vaughn, mutta siltikin haistan palaneen käryä. Vaikka elokuva kääri isot summat Yhdysvaltain lippuluukuilla. Mutta siltikin kaikki elokuvamediat ovat rytänneet tämän tekeleen nimeten sen tähtikaartin Rat pack-henkiseksi yritelmäksi yhdistää työ ja huvi.
Wrong turn at Tahoe
Vielä Jerry Maguiren jälkeen Cuba Gooding jr huusi maailmaa Oscar kädessä näyttämään rahat mutta nykyään Cuba on enää pikkuhilujen perässä ja American gangster taisi olla miehen viimeisiä elokuvateatterilevityksessä olleita CV:n osasia. Siinäkin pienessä sivuosassa. On ahdistavaa seurata Boyz’n’the Hoodissa niin mieleenpainuvasti näytelleen Goodingin alennustilan syvyyttä kun joutuu tarttumaan tällaisiin puolivillaisiin elokuvankuvauslaitteisiin.
Whiteout-kuolema jäätiköllä
Kate Beckinsalen tähden status on elävä esimerkki että aina lahjakkuudella ja taidolla ei ole mitään tekemistä menestyksen kanssa. Beckinsale on näytellyt huonoissa mutta huimasti menestyneissä Underworld-elokuvissa ja Van Helsing-hirvityksessä joka on malliesimerkki siitä että keskivertokuluttaja on usein väärässä tehdessään ”kulttuuri”valintoja. Huonosti menestynyt Vacancy-elokuva ja Whiteoutin vaatimaton menestys ovatkin nyt palauttamassa Beckinsalea sille tasolle mihin hänen näyttelijäntaitonsa riittävät. Eli B-luokan suoraan vuokraamonhylly-tasolle.
Whiteoutissa on varmasti matalaotsaisesti haettu Antarktiksen eksoottisten olojen kautta jotain uutta thrilleri-genreen vaivautumatta kuitenkaan panostamaan elokuvan kriittisimpään osa-alueeseen eli käsikirjoitukseen. Väliäkös sillä kun on näyttävä, tähden palkkaa näyttelevä naispääosan esittäjä ja katsojille eksoottiset puitteet kun amerikkalaisella tutkimusasemalla Antarktiksella alkaa tapahtua murhia ja paikalle kutsutaan FBI-agentti Beckinsale.
Pako- 4.tuotantokausi
Ensimmäiseksi olen pakotettu kertomaan, että itse omistan Paon neljännen tuotantokauden. Häpeän sen myöntää mutta tämän rikoksen ihmiskuntaa kohtaan perustelen sillä että haluan omistaa erinomaisesti alkaneen mutta palaneeksi pannukakuksi päätynee sarjan kokonaan.
Ensimmäinen kausi sarjasta oli nerokas ja toinen onnistui pysymään hyvällä tasolla mutta kolmas kausi oli jo taantunut. Juuri kun luulin että viemäriä alemmas ei voi vajota, tulee tämä neljäs tuotantokausi joka antaa paskalle tasolle uuden standardin. Tarina on hajanainen ja katsoja todellakin väsyy väsyneisiin juonenkäänteisiin. Itse päädyin tilaan jossa toivoin jo tarinan päättyvän pettyäkseni aiemmin itseäni niin elähdyttäneihin juonellisiin u-käännöksiin.
Jotain hyvää huonossa lopetuksessa on; en todellakaan jää haikailemaan enää viidettä kautta vaan lähes juhlistan Michael Scofieldin kuolemaa lasillisella kuohujuomaa.
PÄÄSIÄISVIIKOLLA EI MYYNTIIN JA VUOKRALLE TULE MITÄÄN MERKITTÄVÄÄ
Viime syksyn halloween-sensaatio kuuluu Hurt Lockerin ohella niihin pieniin elokuviin jotka eivät tyytyneet osaansa vaan päättivät nousta isoiksi tapahtumiksi vuonna 2009. Elokuvaksi jota varten on kehitetty englanninkielinen termi The little movie that could. Paranormal activity saa Hurt Lockerin näyttämään Avatarilta yhdeksän miljoonan dollarin budjetillaan, sillä rahaa Paranormal activityn tekemiseen paloi vain 20 000 dollaria. Ja ennen kuin arvoisa lukijani ehtii sanoa Blair witch project, totean että myös Paranormal activity on kuvattu videokameralla ja osin käsivaralla.
Asiaan eli elokuvan juoneen: nuori pariskunta muuttaa uuteen taloon jossa onkin jotain vialla. Kuntokatsastuksen ja -lausunnon lisäksi kannatanee myös kysyä lausunto katolisen kirkon edustajalta sillä talon mukana kaupan päälle tulee jonkinlainen riivaaja tai demoni. Pariskunnan kodissa alkaa sattua ja tapahtua jonka todistamiseksi urospuolinen kaksikosta ostaa digitaalivideokameran. Seuraa kauhua ja pelon väristyksiä, jopa sillä tasolla että ohjaajalegenda Steven Spielberg nosti elokuvan jalustalle tarjoten sille ilmaista mainosta.
Elokuvan idea on mainio ja kuuleman mukaan kauhua herättävät kohtaukset ovat todella piinallisia mutta että elokuvaa vaivaa tietty epätasaisuus. Mutta onhan tämä katsottava, sillä tällaista yritteliästä henkeä täytyy aina kannustaa ja onhan Paranormal activity yksi viime vuoden tapauselokuvista.
Sleeper cell- 2.Tuotantokausi
Sleeper cell on mielestäni lähtenyt rohkeasti tarkastelemaan äärimuslimipohjaista kotimaan terroria Yhdysvalloissa. Lähestymistapa ei ole läheskään yhtä mustavalkoinen kuin sisarsarja 24:ssä. Samalla sarja yrittää päähahmollaan viestittää massoille että USA:ssa elelee rauhallisesti suuri muslimiyhteisö joka kasvaa myös käännynnäisillä, etenkin mustien miesten parissa. Ehkä tämä empaattinen ja ääripäitä karttava katsantokanta piti sen etäisenä suurelle yleisölle joka kaipaa selkeämpää vastakkainasettelua jännitteen luomiseksi. Sleeper Cellin toinen kausi jäi myös sen viimeiseksi.
The Box
Richard Kelly aloitti ohjaajanuransa mielestäni osin ansiotonta arvostusta nauttivalla elokuvalla Donnie Darko. Donnie Darkoa seurasi kaikin tavoin flopannut ja sekava Southland tales jota heikompaa elokuvaa saa etsiä. Uutukainen The Box on enemmän paluu alkuun ja pienempään budjettiin koska osa ihmelapsen luotosta on käytetty. Hyvältä ei The Boxinkaan jälkeen näytä sillä yleisö ei naispääosan Cameron Diazista huolimatta löytänyt Kellyn tuoreinta ja kriitikoiden palaute kulki laidasta laitaan.
Itse jaksan siltikin uskoa elokuvan tarinaan vaikka Suomessa edes maahantuojalla ei riittänyt rohkeus tuoda elokuvaa teattereihin. Tarinan keskiössä on menestyvä keskiluokkainen pariskunta 1970-luvulla (James Mardsen ja Cameron Diaz) jossa aviomies saa leipänsä NASA:lta. Pariskunta on saanut innoituksensa ohjaajan omista vanhemmista. Eräänä päivänä pariskunnalle toimitetaan laatikko jossa olevaa nappia painamalla he rikastuvat miljoonalla taalalla mutta vastapainoksi joku heille tuntematon ihminen kuolee. Moraalinen dilemma aiheuttaa kysymyksiä ja mysteeriin on valmis.
(500) days of summer
Romanttisen komedian genre on tuskaisen hankala; alijäähtynyttä ja vastoinkäymisiä välttävää tarinaa ei jaksa kukaan mutta toisaalta liialla imelyydellä tarinan saa helposti pilattua ja yleisön karkotettua. Jokaista Rakkautta vain- ja Holiday-leffaa kohden on vähintään kaksinkertainen määrä Renee Zellweger-tekeleitä jotka ovat kaatuneet jo aiemmin nähtyyn tarinaan tai romanttiseen pariin joiden välillä on yhtä paljon katsojalle välittyvää parisuhdekemiaa kuin patologilla ja kalmolla.
(500) Days of Summer on lähtenyt eri tavalla liikkeelle. Se kertoo tarinan pariskunnasta jossa mies kertoo rakkaudestaan naiseen jolta ei suhteesta huolimatta koskaan saanut vastarakkautta. Elokuva kertoo useiden episodien kautta suhteen kehityskaaren. Erinomaiseksi mainostettu musiikki kuljettaa osaltaan tarinaa ollen kolmannessa pääosassa Joseph-Gordon Levittin ja Zooey Dechanielin ohella. Pääosaan on viisaasti valittu tuoreet, mutta karismaattiset kasvot.
Musiikkivideoiden ohjaajana aiemmin kunnostautunut Marc Webb on saanut keitetyksi mielestäni tämän viikon mielenkiintoisimman elokuvan, joka tuntuu välttelevän romanttisten elokuvien konventioita mutta kertoen meille useimmille tutun tarinan siitä yhdestä joka pääsi pakoon. Ja siitä kuinka siihen ei kuole vaikka se sattuukin hetken ihan v##usti.
Vältä:
LomaterapiaaKaiken pitäisi näennäisesti olla kunnossa, sillä koolle on saatu komediaperheen kruununjalokiviä kuten Vince Vaughn, mutta siltikin haistan palaneen käryä. Vaikka elokuva kääri isot summat Yhdysvaltain lippuluukuilla. Mutta siltikin kaikki elokuvamediat ovat rytänneet tämän tekeleen nimeten sen tähtikaartin Rat pack-henkiseksi yritelmäksi yhdistää työ ja huvi.
Wrong turn at Tahoe
Vielä Jerry Maguiren jälkeen Cuba Gooding jr huusi maailmaa Oscar kädessä näyttämään rahat mutta nykyään Cuba on enää pikkuhilujen perässä ja American gangster taisi olla miehen viimeisiä elokuvateatterilevityksessä olleita CV:n osasia. Siinäkin pienessä sivuosassa. On ahdistavaa seurata Boyz’n’the Hoodissa niin mieleenpainuvasti näytelleen Goodingin alennustilan syvyyttä kun joutuu tarttumaan tällaisiin puolivillaisiin elokuvankuvauslaitteisiin.
Whiteout-kuolema jäätiköllä
Kate Beckinsalen tähden status on elävä esimerkki että aina lahjakkuudella ja taidolla ei ole mitään tekemistä menestyksen kanssa. Beckinsale on näytellyt huonoissa mutta huimasti menestyneissä Underworld-elokuvissa ja Van Helsing-hirvityksessä joka on malliesimerkki siitä että keskivertokuluttaja on usein väärässä tehdessään ”kulttuuri”valintoja. Huonosti menestynyt Vacancy-elokuva ja Whiteoutin vaatimaton menestys ovatkin nyt palauttamassa Beckinsalea sille tasolle mihin hänen näyttelijäntaitonsa riittävät. Eli B-luokan suoraan vuokraamonhylly-tasolle.
Whiteoutissa on varmasti matalaotsaisesti haettu Antarktiksen eksoottisten olojen kautta jotain uutta thrilleri-genreen vaivautumatta kuitenkaan panostamaan elokuvan kriittisimpään osa-alueeseen eli käsikirjoitukseen. Väliäkös sillä kun on näyttävä, tähden palkkaa näyttelevä naispääosan esittäjä ja katsojille eksoottiset puitteet kun amerikkalaisella tutkimusasemalla Antarktiksella alkaa tapahtua murhia ja paikalle kutsutaan FBI-agentti Beckinsale.
Pako- 4.tuotantokausi
Ensimmäiseksi olen pakotettu kertomaan, että itse omistan Paon neljännen tuotantokauden. Häpeän sen myöntää mutta tämän rikoksen ihmiskuntaa kohtaan perustelen sillä että haluan omistaa erinomaisesti alkaneen mutta palaneeksi pannukakuksi päätynee sarjan kokonaan.
Ensimmäinen kausi sarjasta oli nerokas ja toinen onnistui pysymään hyvällä tasolla mutta kolmas kausi oli jo taantunut. Juuri kun luulin että viemäriä alemmas ei voi vajota, tulee tämä neljäs tuotantokausi joka antaa paskalle tasolle uuden standardin. Tarina on hajanainen ja katsoja todellakin väsyy väsyneisiin juonenkäänteisiin. Itse päädyin tilaan jossa toivoin jo tarinan päättyvän pettyäkseni aiemmin itseäni niin elähdyttäneihin juonellisiin u-käännöksiin.
Jotain hyvää huonossa lopetuksessa on; en todellakaan jää haikailemaan enää viidettä kautta vaan lähes juhlistan Michael Scofieldin kuolemaa lasillisella kuohujuomaa.
PÄÄSIÄISVIIKOLLA EI MYYNTIIN JA VUOKRALLE TULE MITÄÄN MERKITTÄVÄÄ
maanantai 8. maaliskuuta 2010
VIIKON 11/2010 VUOKRAVIDEOVINKIT
2012
Oli vuosi 1996 ja olin elokuvateatterin lehtereillä katsomassa vuoden suurinta menestyselokuvaa Independence day. Eräässä kohtauksessa ohjaaja manipuloi katsojan puristelemaan jännityksestä istuimen käsinojaa kun amerikkalaisen ydinperheen koiraa uhkaa hengenlähtö. Katsojan tunne-elämää ei häiritse ne ympärillä tuliaaltoon kuolevat sadat ihmiset vaan kaikki jännite keskittyy siihen selviääkö Will Smithin perheen Musti. No, selvisihän se perheen labbis siitä.
Eli ohjaaja Roland Emmerich on taasen tuonut eteemme yhden katastrofielokuvistaan jossa ohjaaja osoittaa osaavansa työnsä mutta vuodesta 1996 asti minua on vaivannut kysymys siitä millainen mies Emmerich on. Tekeekö hän vaan tällaisia kokeiluja katsojilla vai pilaileeko hän näiden kustannuksella kun asettaa koiran tai viiden hengen amerikkalaisen ydinperheen kohtalon satojen ja jopa tuhansien henkien edelle elokuvallisin keinoin.
Roland Emmerichin osallistuminen tällaiseen elokuvaan ei sinällään ole ihme, koska odotusarvot eivät hänen kohdaltaan ikinä anna olettaa hänen tekevän seuraavaa parhaan elokuvan oscar-palkinnon voittavaa elokuvaa. John Cusackin osallistuminen tähän projektiin on se mikä hätkähdyttää allekirjoittanutta sillä mies tekee elokuvia melko harvakseltaan ja suurella harkinnalla suosien pieniä projekteja. Onko miehellä jonkinlainen hetkellinen likviditeettiongelma vai onko mies vaihtanut agenttia ?
Anyway, 2012 on viihdyttävä ja näyttävä jopa puudutukseen asti. Hengästynyt olo siinä katsojalle tulee kun edellä mainittua amerikkalaista ydinperhettä työnnetään surman suusta toiseen ilman kunnollista hengähdystaukoa kun Maya-intiaanien muinainen ennustus käy toteen ja maapallo alkaa vuonna 2012 tuhoutua sisältä käsin. Harvakseltaan elokuvissa enää esiintyvä Danny Glover on vanhentunut Obama joka yrittää pitää ihmiskunnan elossa Nooan arkki-projektilla.
Tämäkin elokuva on laadukasta tavaraa mutta silti siitä puuttuu se jokin joka tekisi siitä todella ikimuistoisen tekeleen. Ohjaajalle tämä on kolmas elokuva jossa hän pääsee pistämään planeettamme ahtaalle. Kovasti kierrätetään kliseitä ja yritetään pitää katsojan tunteet mukana pelissä mutta jokainen perjantai-iltana ruokakaupassa jonottanut tietää etteivät ihmiset käyttäydy jalosti ja urheasti maailman tuhoutuessa vaan käyttäytyvät kuin sopulit. Viihdyttää vaan ei kiihdytä.
Oli vuosi 1996 ja olin elokuvateatterin lehtereillä katsomassa vuoden suurinta menestyselokuvaa Independence day. Eräässä kohtauksessa ohjaaja manipuloi katsojan puristelemaan jännityksestä istuimen käsinojaa kun amerikkalaisen ydinperheen koiraa uhkaa hengenlähtö. Katsojan tunne-elämää ei häiritse ne ympärillä tuliaaltoon kuolevat sadat ihmiset vaan kaikki jännite keskittyy siihen selviääkö Will Smithin perheen Musti. No, selvisihän se perheen labbis siitä.
Eli ohjaaja Roland Emmerich on taasen tuonut eteemme yhden katastrofielokuvistaan jossa ohjaaja osoittaa osaavansa työnsä mutta vuodesta 1996 asti minua on vaivannut kysymys siitä millainen mies Emmerich on. Tekeekö hän vaan tällaisia kokeiluja katsojilla vai pilaileeko hän näiden kustannuksella kun asettaa koiran tai viiden hengen amerikkalaisen ydinperheen kohtalon satojen ja jopa tuhansien henkien edelle elokuvallisin keinoin.
Roland Emmerichin osallistuminen tällaiseen elokuvaan ei sinällään ole ihme, koska odotusarvot eivät hänen kohdaltaan ikinä anna olettaa hänen tekevän seuraavaa parhaan elokuvan oscar-palkinnon voittavaa elokuvaa. John Cusackin osallistuminen tähän projektiin on se mikä hätkähdyttää allekirjoittanutta sillä mies tekee elokuvia melko harvakseltaan ja suurella harkinnalla suosien pieniä projekteja. Onko miehellä jonkinlainen hetkellinen likviditeettiongelma vai onko mies vaihtanut agenttia ?
Anyway, 2012 on viihdyttävä ja näyttävä jopa puudutukseen asti. Hengästynyt olo siinä katsojalle tulee kun edellä mainittua amerikkalaista ydinperhettä työnnetään surman suusta toiseen ilman kunnollista hengähdystaukoa kun Maya-intiaanien muinainen ennustus käy toteen ja maapallo alkaa vuonna 2012 tuhoutua sisältä käsin. Harvakseltaan elokuvissa enää esiintyvä Danny Glover on vanhentunut Obama joka yrittää pitää ihmiskunnan elossa Nooan arkki-projektilla.
Tämäkin elokuva on laadukasta tavaraa mutta silti siitä puuttuu se jokin joka tekisi siitä todella ikimuistoisen tekeleen. Ohjaajalle tämä on kolmas elokuva jossa hän pääsee pistämään planeettamme ahtaalle. Kovasti kierrätetään kliseitä ja yritetään pitää katsojan tunteet mukana pelissä mutta jokainen perjantai-iltana ruokakaupassa jonottanut tietää etteivät ihmiset käyttäydy jalosti ja urheasti maailman tuhoutuessa vaan käyttäytyvät kuin sopulit. Viihdyttää vaan ei kiihdytä.
THE COVE- MEREN SALAISUUS
Tämä elokuva nappasi tämän vuoden parhaalle dokumentille annettavan Oscarin ja on muutenkin saanut paljon huomiota festivaaleilla sekä julkisuudessa suututettuaan japanilaiset delfiinin pyytäjät. Ihmekös tuo että japanilaisilla on mennyt herne nenään kun dokumentti esittää kuvamateriaalia lahden pohjukasta jonka merivesi on teurastettujen delfiinien verestä punainen.
Ensinnäkään, en ole hetkeäkään puunhalaaja tai hyttytyttö, joka kiertelee kettutarhaajia terrorisoimassa tai huutelee kaduilla keski-ikäisille naisille "TURKIS ON MURHA"-huutoja kun tantoilla on yllään kolmetoista kettua pitämässä pakkasta loitolla. Olen silti pakotettu myöntämään etten syty ajatukselle jossa nipponin miehet kalastavat muutaman flipperin vesieläinpuistoon ja siinä sivutuotteena lahtaavat ylijääneet vesiemme pikkuiset ja leikkisät hai-replikantit.
Kiistatta parhaaksi dokumentiksi valitut elokuvat ovat onnistuneet pääsääntöisesti yllättämään positiivisesti allekirjoittaneen ja näin ollen uskon että The Cove on varsin näppärä varsinkin jos lupaukset lunastetaan. Dokkarin on nimittäin mainostettu olevan eräänlainen dokumentin, dekkarin ja agenttielokuvan hybridi sillä japanilaisilla kalastajilla ei ollut mitään intressejä päästää kuvausryhmään näkemään tai todistamaan toimintaansa. Joten dokumentin kuvaamisen tuli tapahtua salamyhkäisesti parhaita agenttiperinteitä noudattaen.
Elokuvan päätekijä Ric O’Barry tarjoaa taustalle mielenkiintoista ristiriitaisuutta sillä mies oli aikanaan mukana delfiininkouluttajana pitkäaikaisessa delfiinisarjassa Flipper. Eli periaatteellisesti mies on siirtynyt hyväksikäyttäjästä hyväntekijäksi.
Tämä elokuva nappasi tämän vuoden parhaalle dokumentille annettavan Oscarin ja on muutenkin saanut paljon huomiota festivaaleilla sekä julkisuudessa suututettuaan japanilaiset delfiinin pyytäjät. Ihmekös tuo että japanilaisilla on mennyt herne nenään kun dokumentti esittää kuvamateriaalia lahden pohjukasta jonka merivesi on teurastettujen delfiinien verestä punainen.
Ensinnäkään, en ole hetkeäkään puunhalaaja tai hyttytyttö, joka kiertelee kettutarhaajia terrorisoimassa tai huutelee kaduilla keski-ikäisille naisille "TURKIS ON MURHA"-huutoja kun tantoilla on yllään kolmetoista kettua pitämässä pakkasta loitolla. Olen silti pakotettu myöntämään etten syty ajatukselle jossa nipponin miehet kalastavat muutaman flipperin vesieläinpuistoon ja siinä sivutuotteena lahtaavat ylijääneet vesiemme pikkuiset ja leikkisät hai-replikantit.
Kiistatta parhaaksi dokumentiksi valitut elokuvat ovat onnistuneet pääsääntöisesti yllättämään positiivisesti allekirjoittaneen ja näin ollen uskon että The Cove on varsin näppärä varsinkin jos lupaukset lunastetaan. Dokkarin on nimittäin mainostettu olevan eräänlainen dokumentin, dekkarin ja agenttielokuvan hybridi sillä japanilaisilla kalastajilla ei ollut mitään intressejä päästää kuvausryhmään näkemään tai todistamaan toimintaansa. Joten dokumentin kuvaamisen tuli tapahtua salamyhkäisesti parhaita agenttiperinteitä noudattaen.
Elokuvan päätekijä Ric O’Barry tarjoaa taustalle mielenkiintoista ristiriitaisuutta sillä mies oli aikanaan mukana delfiininkouluttajana pitkäaikaisessa delfiinisarjassa Flipper. Eli periaatteellisesti mies on siirtynyt hyväksikäyttäjästä hyväntekijäksi.
JENNIFER’S BODY
Epäonnistui pitkälti lippuluukuilla suuresta hehkutuksesta huolimatta. Pitkälti syy tähän piilee siinä että elokuvan käsikirjoittaja, Junosta Oscarin saanut Diablo Cody on tehnyt elokuvasta eri tyylilajien sommitelman joka ei ole kaikkein tavanomaisin yhdistellessään teini-leffaa komediaan ja zombie-kauhuun. Siltikin elokuvalla on hetkensä ja Megan Fox saa miesten riemuksi näkyä ja myöskin kasvaa Transformers-elokuvista tutusta bimbo-roolista ulos. Megan Foxin rinnalla ja osin jopa huomion tältä varastaa Mamma Mia-elokuvasta ja Big Love-televisiosarjasta tuttu Amanda Seyfried, josta kuultaneen tulevaisuudessa.
Epäonnistui pitkälti lippuluukuilla suuresta hehkutuksesta huolimatta. Pitkälti syy tähän piilee siinä että elokuvan käsikirjoittaja, Junosta Oscarin saanut Diablo Cody on tehnyt elokuvasta eri tyylilajien sommitelman joka ei ole kaikkein tavanomaisin yhdistellessään teini-leffaa komediaan ja zombie-kauhuun. Siltikin elokuvalla on hetkensä ja Megan Fox saa miesten riemuksi näkyä ja myöskin kasvaa Transformers-elokuvista tutusta bimbo-roolista ulos. Megan Foxin rinnalla ja osin jopa huomion tältä varastaa Mamma Mia-elokuvasta ja Big Love-televisiosarjasta tuttu Amanda Seyfried, josta kuultaneen tulevaisuudessa.
UUSIKUU
Ihan periaatteen nimessä heteromies ei saa pitää sellaisista teinityttöjen itkettävistä ja pikkuhousut kastelevista elokuvista kuten Titanic ja Twilight vaan joutuu odottamaan kolme tuntia nauraakseen Leon vajotessa meren syleilyyn ja kertoakseen kavereille että kolmen tunnin odotus DiCaprion kuolemiselle on liian pitkä. Ja silti salaa kovan kuoren takana useimmat meistä miehistä joutuvat myöntämään että nämä tällaiset elokuvat ovat kaikesta laskelmoivasta asetelmastaan huolimatta melko viihdyttäviä.
Eli luultavasti tämäkin Twilight-saagan osa lienee varmasti viihdyttävä ja näin ollen katsomisen arvoinen. Juonesta en tiedä kuin nimeksi, että kaunis poika Robert Pattisonin esittämä vampyyrihurmuri joutuu jonnekin kauas vampyyrien käytöskouluun ja Bella joutuu jäämään kotiin ja soppaa hämmentämään ilmestyy kolme ihmissusiveljestä. Siltikin hillittön kassavirta jo sinällään puhuu karua kieltään viihdearvon ja lumoavuuden puolesta. Ei tämä itseäni saa kirkumaan, ei kauhusta eikä ihastuksesta. Teinitytöistä en tiedä.
Ihan periaatteen nimessä heteromies ei saa pitää sellaisista teinityttöjen itkettävistä ja pikkuhousut kastelevista elokuvista kuten Titanic ja Twilight vaan joutuu odottamaan kolme tuntia nauraakseen Leon vajotessa meren syleilyyn ja kertoakseen kavereille että kolmen tunnin odotus DiCaprion kuolemiselle on liian pitkä. Ja silti salaa kovan kuoren takana useimmat meistä miehistä joutuvat myöntämään että nämä tällaiset elokuvat ovat kaikesta laskelmoivasta asetelmastaan huolimatta melko viihdyttäviä.
Eli luultavasti tämäkin Twilight-saagan osa lienee varmasti viihdyttävä ja näin ollen katsomisen arvoinen. Juonesta en tiedä kuin nimeksi, että kaunis poika Robert Pattisonin esittämä vampyyrihurmuri joutuu jonnekin kauas vampyyrien käytöskouluun ja Bella joutuu jäämään kotiin ja soppaa hämmentämään ilmestyy kolme ihmissusiveljestä. Siltikin hillittön kassavirta jo sinällään puhuu karua kieltään viihdearvon ja lumoavuuden puolesta. Ei tämä itseäni saa kirkumaan, ei kauhusta eikä ihastuksesta. Teinitytöistä en tiedä.
sunnuntai 7. maaliskuuta 2010
VIIKON 11 ENSI-ILTAELOKUVAT (19.3.2010)
PROFEETTA( Tämä on se elokuva, jonka katsomalla voi todeta tajuavansa siitä mitä elokuvarintamalla tapahtuu)
Itse nostan viikon kiinnostavimmaksi elokuvaksi ranskalaisen Profeetan, ehkä osin henkilökohtaisesta kiinnostuksesta vankilateemaa kohtaan. Ranskalaisuus ei myöskään ole koskaan pahasta sillä vanhalla mantereella on usein sitä rohkeutta ja kompromissien välttelyä joka loistaa poissaolollaan amerikkalaisissa elokuvissa joilla pyritään miellyttämään kaikkia, myös Keski-lännen uber-kristillisiä maissinviljelijöitä.
Pitkän linjan ohjaaja Jacques Audiard kertoo tarinan nuoresta muslimivangista joka kovien käänteiden kautta oppii elämisen säännöt tiukan hierarkisessa vankilamaailmassa. Säännöt opittuaan nuori mies oppii soveltamaan niitä ja nousee ravintoketjun huipulle, mutta minkä asian tai agendan profeetaksi.
Pääosaa näyttelevä Tahar Rahim on osunut moneen tutkaan tämän festivaaleilla ja kansainvälisissä elokuvalehdissä paljon positiivista huomiota herättäneessä elokuvassa.
BROTHERS ( Malta odottaa DVD-julkaisua)
Ohjaajana Jim Sheridan jolla takanaan loistava tulevaisuus mutta ajautunut Hollywoodissa tusinatuotteiden tusinaohjaajaksi jonka menneen elämän meriitit mainitsemalla voidaan ostaa lisäkatsojia tai saada joku tarttumaan vuokra-Dvd:n kanteen. Pääosapariskuntaa näyttelevät loistavat Natalie Portman ja Jake Gyllenhaal ja kolmantena pyöränä, Portmanin hahmon alkuperäisenä aviomiehenä on hämähäkkimiehenä parhaiten tunnettu Tobey McGuire joka näyttelee Afganistanissa katoavaa sotilasta jonka hulttioveli (Gyllenhaal) ajautuu stunttaamaan velipoikaa tämän vaimolle. Draama näistä aineksista saadaan kokoon kun mies ei sitten olekaan kuollut vaan ilmaantuu toteamaan facebookin parisuhdetilanteensa päivittyneen naimissa olevasta monimutkaiseen suhteeseen.
Eli paljon hyviä elementtejä on ilmassa ja kovia tekijänimiä mutta tuntuu että tämä tarina on kerrottu ne tuhat kertaa jo aiemmin. Ja tokkopa tällä tekeleellä on mitään uutta annetavaa tällä saralla. Tämän elokuvan ph-arvo on seitsemän eli se on täysin neutraali. Varmasti laadukas, mutta on hajuton ja mauton. Viihdyttää muttei kiihdytä.
Tämäkin elokuva on myös osa alakategoriaa mies konfliktissa ja nainen jota edustaa myös pian perässä elokuviin saapuva Dear John. Taas elävä esimerkki siitä kuinka studiot tuottavat samanaiheisia elokuvia lähes samanaikaisesti.
ELÄMÄ PELISSÄ/BLIND SIDE (Malta odottaa DVD-julkaisua)
Amerikkalaisilla on jonkinlainen kiintiö tällaisille ryysystä rikkauksiin-tositarinoille. Näitä on nähty aiemmin ja tämänkin tekeleen tehtyä yli 200 miljoonaa dollaria uskon että tullaan näkemään myös tulevaisuudessa. Lisämarkkinointiapua elokuva saa varmasti Sandra Bullockin varastamasta parhaan naispääosan Oscar-palkinnosta ( kiistän toistaiseksi rouva Bullockin oikeuden palkintoon).
Ohjaaja John Lee Hancock lienee tällä elokuvalla lopullisesti saanut sen vakauden ohjata vain urheiljaelämäkertaelokuvia sillä ainoa muusta aiheesta kertova studioelokuva Alamo (klassikon uusintaversio) oli surkea floppi. Miehen esikoinenhan oli tosielämän tarina The Rookie jossa Dennis Quaid oli yli-ikäinen baseball-pelaaja farmisarjasta joka saa mahdollisuuden pääsarjaan. The Blind sidessa baseball on vaihtunut amerikkalaiseksi jalkapalloksi ja keski-ikäinen valkoinen mies lukutaidottomaksi, mustaksi teiniksi Michael Oheriksi jonka valkoinen keskiluokkainen perhe otti kasvatettavaksi. Sandra Bullock maneereineen näyttelee tämän huostaperheen matriarkkaa.
Elokuva varmasti on kovaa keskitasoista laatua mutta ei muuten varmastikaan ole mikään elokuvan merkkipaalu.
HURT LOCKER KIRJAIMELLISESTI RÄJÄYTTI POTIN - JA PARI SANAA ARVIONI PAIKKANSA PITÄVYYDESTÄ
Luottamukseni Hurt Lockeriin palkittiin, sen ollessa akatemian mukaan paras elokuva sekä Kathryn Bigelow’n saadessa parhaan ohjaajan pystin. Naisten päivä ei olisi voinut paremmin alkaa. Mark Boalin kannatti myös ottaa riskinsä EOD-ryhmän kanssa. Riski maksoi itsensä takaisin. Vaikka Jeremy Renner ei pääosasta palkintoa saanut niin hän saanee konkreettisemman palkinnon työtarjouksina. Mielenkiinnolla odotan myös mitä Bigelow saa aikaiseksi nyt kun on herättänyt suurien studioiden kunnioituksen uudestaan. Tähän asti Irakin konflikti on ollut kaikin puolin kuuma ja kartettava aihe sillä sellaiset isoilla nimillä varustetut elokuvat kuin In the valley of Elah ja Lions for lambs ovat epäonnistuneet surkeasti. Hurt Lockerin voitto kertoo, että Irak-teemalla voi menestyä, kunhan lähestymistapa on amerikkalaisia sotilaita kunnioittava ja jättää politiikan ulkopuolelle. Saa nähdä millaista synergia-etua Hurt Lockerin palkitseminen antaa tällä viikolla elokuvateattereissa globaalisti avaavalle Irak-elokuva Green Zonelle. Suomessa Hurt Locker on näennäisestä pienuudestaan huolimatta vuokra- ja myyntielokuvalistojen kärjessä. Näyttelijöiden osalta osumaprosentti itselläni oli huimaavan huono, 25 prosenttia Jeff Bridgesillä. Sandra Bullock on kyllä todella järkyttävä yllätys pääosassa ja saa itseni pelkäämään että viekö ensi vuonna Rob Schneider parhaan miespääosan oscarin. Christopher Waltz oli mainio mutta osin uskon että eurooppalainen eksotiikka ja sofistikoituneisuus palkittiin tässä kategoriassa. Moniquen palkinto naissivuosasta oli sentään vähintä mitä muuten niin paljo riskejä ottanut Precious ansaitsi.
The Coven suomalainen levyjulkaisu on kahden viikon päässä mutta maahantuojalle taisi tulla kiire painaa uudet kansilehdet jossa elokuva mainitaan parhaan dokumentin voittajana. The Cove on dokumentti luontoaktivistien yrityksestä ja onnistumisesta paljastaa japanilaisten delfiininkalastajien suorittamasta delfiinien joukkosurmasta.
VIIKON 10/2010 VUOKRAVIDEOVINKIT
Vinkkaan vain hyvistä tai keskitason elokuvista. Ja varoitan todellisesta scheissesta. Nykyään maahan tuodaan niin uskomaton määrä tavaraa ja osan löytää kyttäämällä kansainvälisiä postimyyntiyrityksiä ja niiden nettisivuja.
OTTOLAPSI
Joel Silverin tuotantoyhtiön laatua jossa yhdistyy kauhu ja trilleri komeasti. Kovia kokeneella menestyneellä perheellä on vielä yksi koettelemus edessään kun vanhemmat ihastuvat nunnien orpokodissa Itä-Euroopasta tuotuun yhdeksänvuotiaaseen orpotyttöön. Elokuvassa on paljon samanlaisia ikäviä väristelyjä aiheuttavia elementtejä kuin 1990-luvun jännityshitissä Käsi joka kehtoa keinuttaa. Vaaran saapuminen keskiluokkaiseen idylliin sisältää aina jotakin lisämomenttia. Varmaan koska vaara pesiytyy kaikille tuttuun ja turvalliseksi oletettuun ympäristöön. Vaikka koti on kaikkein vaarallisin paikka. Vera Farmiga ja Peter Sarsgaard tekevät loistavaa työtä pariskuntana jolla on luurankoja kaapissa.
TRUE BLOOD-1.TUOTANTOKAUSI
Jäätävää, lähes veret seisauttavaa laatutyötä HBO-sarjalta ja televisiosarjojen laatunikkari Alan Ballilta ( Mullan alla-sarja). Kieroutunut sarja jossa julkisesti homoseksuaali Ball on kirjoittanut vamppyyrit ulos kaapista elelemään ihmisten keskellä. Ja eihän se hauskaa olisi jos tätä yhdessä eloa tarkasteltaisiin San Franciskossa jossa verenimijät olisivat varmasti populaation normaalimmasta päästä. Ei, tapahtumapaikka on aina niin suvaitsevassa syvässä etelässä. Sarja on tuottanut paljon oksettavaa Twilight-pariskunta Stewart-Pattisonia miellyttävämmän tosielämän pariskunnan (ihmisnainen-vamppyyrimies pari) Anna Paquin ja Stephen Moyer.
PILVILINNA JOKA ROMAHTI
Pakko niille jotka ovat aiemmat ja laadukkaat Stieg Larsson-kirjoihin perustuneet elokuvat (Miehet jotka vihaavat naisia ja Tyttö joka leikki tulella) nähnyt. Ruotsalaiset ne vaan osaavat tehdä elokuvia. Elokuvat ovat olleet oikealla tavalla uskollisia kirjoille joissa taasen on ihan maailmanluokan juonikuviot. Hollywood on herännyt ja tekemässä näistä omaa versiotaan.
OTTOLAPSI
Joel Silverin tuotantoyhtiön laatua jossa yhdistyy kauhu ja trilleri komeasti. Kovia kokeneella menestyneellä perheellä on vielä yksi koettelemus edessään kun vanhemmat ihastuvat nunnien orpokodissa Itä-Euroopasta tuotuun yhdeksänvuotiaaseen orpotyttöön. Elokuvassa on paljon samanlaisia ikäviä väristelyjä aiheuttavia elementtejä kuin 1990-luvun jännityshitissä Käsi joka kehtoa keinuttaa. Vaaran saapuminen keskiluokkaiseen idylliin sisältää aina jotakin lisämomenttia. Varmaan koska vaara pesiytyy kaikille tuttuun ja turvalliseksi oletettuun ympäristöön. Vaikka koti on kaikkein vaarallisin paikka. Vera Farmiga ja Peter Sarsgaard tekevät loistavaa työtä pariskuntana jolla on luurankoja kaapissa.
TRUE BLOOD-1.TUOTANTOKAUSI
Jäätävää, lähes veret seisauttavaa laatutyötä HBO-sarjalta ja televisiosarjojen laatunikkari Alan Ballilta ( Mullan alla-sarja). Kieroutunut sarja jossa julkisesti homoseksuaali Ball on kirjoittanut vamppyyrit ulos kaapista elelemään ihmisten keskellä. Ja eihän se hauskaa olisi jos tätä yhdessä eloa tarkasteltaisiin San Franciskossa jossa verenimijät olisivat varmasti populaation normaalimmasta päästä. Ei, tapahtumapaikka on aina niin suvaitsevassa syvässä etelässä. Sarja on tuottanut paljon oksettavaa Twilight-pariskunta Stewart-Pattisonia miellyttävämmän tosielämän pariskunnan (ihmisnainen-vamppyyrimies pari) Anna Paquin ja Stephen Moyer.
PILVILINNA JOKA ROMAHTI
Pakko niille jotka ovat aiemmat ja laadukkaat Stieg Larsson-kirjoihin perustuneet elokuvat (Miehet jotka vihaavat naisia ja Tyttö joka leikki tulella) nähnyt. Ruotsalaiset ne vaan osaavat tehdä elokuvia. Elokuvat ovat olleet oikealla tavalla uskollisia kirjoille joissa taasen on ihan maailmanluokan juonikuviot. Hollywood on herännyt ja tekemässä näistä omaa versiotaan.
VIIME HETKEN OSCAR-ENNUSTE, TEHTY 20:47 GMT+2
Oma aavistukseni on että tänä vuonna Oscareissa otetaan kantaa.
Paras elokuva: HURT LOCKER Oikeasti ainoa elokuvista jolla on jotain sanottavaa ja vielä sanoo sen komealla äänellä.
Paras ohjaus: KATHRYN BIGELOW Hurt Locker
Naiskortti on naiskortti. Jota ei edes tarvitsisi sillä on tehnyt Hurt Lockerilla upeaa jälkeä. Tämä ihminen jos joku tämän ansaitsee siitä että on kulkenut omia polkujaan.
Paras miespääosa: JEFF BRIDGES Crazy Heart
Nyt vaan on Jeff Bridgesin aika voittaa ja Rennerin loistavasta suorituksesta huolimatta Vuoden Paras elokuva vaan ei voi saada kaikkia isoja palkintoja gaalasta ja viime vuonna annettiin jo vähemmistön edustamisesta Oscar Sean Pennille joten Colin Firth palaa tyhjin käsin.
Paras naispääosa: GABOUREY SIDIBE Precious
Veteraanit Mirren ja Streep ovat omansa jo saaneet ja Mulligan on liian väritön ja hajuton. Precious-elokuvan kovaan teemaan tarttuminen palkitsee Sidiben.
Paras miessivuosa: STANLEY TUCCI Oma Taivas
Pitkän linjan laadukkaita valintoja tehnyt Tucci palkitaan. Uskaltanut myös tarttua kovaan rooliin pedofiili-raiskari-murhamiehenä. Kun tuntemattomampi tulokas saa naissivuosan niin miessivuosan saa asteen nimekkäämpi. Tämä pelaa mainion Christopher Waltzin sivuun. Harrelsonilla ja Damonilla on aikaa ja sitä paitsi Damonilla on jo omansa (Paras käsikirjoitus Ben Affleckin kanssa 1998 elokuvasta Good Will Hunting)
Paras alkuperäinen käsikirjoitus: MARK BOAL Hurt Locker
Tehnyt kovan päivätyön materiaalin hankkimiseksi siipeilemällä pomminpurkuryhmän kanssa Irakissa.
Linkki Ilta-Sanomien arvioon.
Paras elokuva: HURT LOCKER Oikeasti ainoa elokuvista jolla on jotain sanottavaa ja vielä sanoo sen komealla äänellä.
Paras ohjaus: KATHRYN BIGELOW Hurt Locker
Naiskortti on naiskortti. Jota ei edes tarvitsisi sillä on tehnyt Hurt Lockerilla upeaa jälkeä. Tämä ihminen jos joku tämän ansaitsee siitä että on kulkenut omia polkujaan.
Paras miespääosa: JEFF BRIDGES Crazy Heart
Nyt vaan on Jeff Bridgesin aika voittaa ja Rennerin loistavasta suorituksesta huolimatta Vuoden Paras elokuva vaan ei voi saada kaikkia isoja palkintoja gaalasta ja viime vuonna annettiin jo vähemmistön edustamisesta Oscar Sean Pennille joten Colin Firth palaa tyhjin käsin.
Paras naispääosa: GABOUREY SIDIBE Precious
Veteraanit Mirren ja Streep ovat omansa jo saaneet ja Mulligan on liian väritön ja hajuton. Precious-elokuvan kovaan teemaan tarttuminen palkitsee Sidiben.
Paras miessivuosa: STANLEY TUCCI Oma Taivas
Pitkän linjan laadukkaita valintoja tehnyt Tucci palkitaan. Uskaltanut myös tarttua kovaan rooliin pedofiili-raiskari-murhamiehenä. Kun tuntemattomampi tulokas saa naissivuosan niin miessivuosan saa asteen nimekkäämpi. Tämä pelaa mainion Christopher Waltzin sivuun. Harrelsonilla ja Damonilla on aikaa ja sitä paitsi Damonilla on jo omansa (Paras käsikirjoitus Ben Affleckin kanssa 1998 elokuvasta Good Will Hunting)
Paras alkuperäinen käsikirjoitus: MARK BOAL Hurt Locker
Tehnyt kovan päivätyön materiaalin hankkimiseksi siipeilemällä pomminpurkuryhmän kanssa Irakissa.
Linkki Ilta-Sanomien arvioon.
KÄÄNNÖSKUKKASIA JA PARI SANAA ASIANTUNTIJUUDESTA
Aina kun jossain päin maailmaa kajahtaa jonkinlainen kriisi päälle tai jonnekin päin kootaan valloitusarmeijaa niin Maanpuolustuskorkeakoulun eli Alma Materini Strategian laitoksen visionäärit kerätään jokaisen ajankohtais- ja uutislähetykseen mitä neljältä pääkanavalta löytyy ja siellä sitten tarjoavat kansakunnalle syvempää näkemystä kriisiin. Itse olen pitänyt tuosta kädenojennuksesta ja luulen että se on myös ollut ammattikuntani imagolle hyvä juttu. Mutta voisimme yhdessä asiassa mennä vielä edemmäksi, nimittäin elokuvien ja televisiosarjojen kääntämisen tukemisessa.
Toistaiseksi tiedän useita esimerkkejä sotaelokuvista joista ennemmin kuuntelen ääniraitaa kuin luen suomenkielistä tekstitystä. Vastapainoksi tiedän vain yhden elokuvan johon on suomentajaksi hankittu konsultti joka vieläpä onnistui haastavassa tehtävässään. Tämä tapaus on Rap-elokuva 8 Mile jonka käännöstyön suoritti englanniksi räppäävä Paleface eli Karri Niskanen joka teki ansiokasta työtä kääntäen elokuva räppibattlet sujuvaksi ja riimavaksi suomeksi. En tahdo nosta sotilaita podiumille mutta oman alamme ammattisanastoa- ja lyhenteistöä on niin paljon ettei sitä usein mediakaan hallitse puolustusvoimia käsitellessään, puhumattakaan sitten tilanteesta jossa vaikeustasoa lisätään vaihtamalla kieli englanniksi, lyhenteet NATO:n virallisiksi ja otetaan virallisen kielen rinnalle myös sotilasslangi. Silloin tullaan tilanteeseen jossa usealla kääntäjällä on edessään ammattillinen Waterloo tai käsien nostaminen pystyyn ja vetoaminen Geneven sopimuspykäliin. Pahimmillaan syntyy lauseita jotka eivät kerro yhtään mitään tai saavat katsojan hämilleen. Mikä taasen murentaa katselukokemusta. Onko syynä mahdollisesti se että ala on naisvaltainen jolloin moni ilmiö jää tajuamatta koska kosketuspintaa ei ole? Vai onko kyse siitä että kääntäjillä on käytössään vain ääniraita työskennellessään.
Tämän alle saa kerätä kommentoiden kaikkia mahdollisia apaattisia käännöskukkasia SOTA- ja ARMEIJAELOKUVIEN saralta. Tämän kirjoitus ei valmistune koskaan sillä tokkopa tämä käännöskukkashomma koskaan muuttuu.
" Tracers= valojuovaluodit joista kääntäjä puhuu "osoittimina". WTF? Vähemmän valpas katsoja on kuutamolla. Minisarja GENERATION KILL, Blu ray-julkaisu
Eric Banan näyttelemä DELTA-erikoisjoukkojen mies opastaa Ranger-joukkojen kersanttia pesemään Humweet joiden lattiat lainehtivat jenkkien verestä, jotta kaupunkiin samoilla autoilla palaavien veresten voimien mieliala elikkäs moraali aka. pelihuumori ei lopu heti kättelyssä. Suomentaja osoittaa pelisilmänsä kääntämällä lauseen irralliseksi kehoitukseksi pesaista autot. Viaton katsoja on ymmällään ja ihmettelee onko tämä joku autopesulan ostama product placement tai vastaava. Elokuva ISKU MOGADISHUUN, DVD-julkaisu.
Episodi-lehti mainitsi elokuvan Green Zone-arvostelussa Matt Damonin hahmon olevan upseeri vaikka Millerin hahmo on Chief warrant¨officer eli sotilasmestari joka perinteisesti on kanta-aliupseeriston, ei upseeriston, sotilasarvo.
Pelastakaa sotamies Ryanin muuten ansiokkaan Blu ray-julkaisun suomentajalla olisi peiliinkatsomisen paikka; onko hän loistavan elokuvan kanssa samalla tasolla oman työnsä kanssa. Useissa kohdin airbourne eli maahanlaskujoukot luokiteltiin ilmavoimiksi eli Air force. Aika hampaatonta suorittamista.
Toistaiseksi tiedän useita esimerkkejä sotaelokuvista joista ennemmin kuuntelen ääniraitaa kuin luen suomenkielistä tekstitystä. Vastapainoksi tiedän vain yhden elokuvan johon on suomentajaksi hankittu konsultti joka vieläpä onnistui haastavassa tehtävässään. Tämä tapaus on Rap-elokuva 8 Mile jonka käännöstyön suoritti englanniksi räppäävä Paleface eli Karri Niskanen joka teki ansiokasta työtä kääntäen elokuva räppibattlet sujuvaksi ja riimavaksi suomeksi. En tahdo nosta sotilaita podiumille mutta oman alamme ammattisanastoa- ja lyhenteistöä on niin paljon ettei sitä usein mediakaan hallitse puolustusvoimia käsitellessään, puhumattakaan sitten tilanteesta jossa vaikeustasoa lisätään vaihtamalla kieli englanniksi, lyhenteet NATO:n virallisiksi ja otetaan virallisen kielen rinnalle myös sotilasslangi. Silloin tullaan tilanteeseen jossa usealla kääntäjällä on edessään ammattillinen Waterloo tai käsien nostaminen pystyyn ja vetoaminen Geneven sopimuspykäliin. Pahimmillaan syntyy lauseita jotka eivät kerro yhtään mitään tai saavat katsojan hämilleen. Mikä taasen murentaa katselukokemusta. Onko syynä mahdollisesti se että ala on naisvaltainen jolloin moni ilmiö jää tajuamatta koska kosketuspintaa ei ole? Vai onko kyse siitä että kääntäjillä on käytössään vain ääniraita työskennellessään.
Tämän alle saa kerätä kommentoiden kaikkia mahdollisia apaattisia käännöskukkasia SOTA- ja ARMEIJAELOKUVIEN saralta. Tämän kirjoitus ei valmistune koskaan sillä tokkopa tämä käännöskukkashomma koskaan muuttuu.
" Tracers= valojuovaluodit joista kääntäjä puhuu "osoittimina". WTF? Vähemmän valpas katsoja on kuutamolla. Minisarja GENERATION KILL, Blu ray-julkaisu
Eric Banan näyttelemä DELTA-erikoisjoukkojen mies opastaa Ranger-joukkojen kersanttia pesemään Humweet joiden lattiat lainehtivat jenkkien verestä, jotta kaupunkiin samoilla autoilla palaavien veresten voimien mieliala elikkäs moraali aka. pelihuumori ei lopu heti kättelyssä. Suomentaja osoittaa pelisilmänsä kääntämällä lauseen irralliseksi kehoitukseksi pesaista autot. Viaton katsoja on ymmällään ja ihmettelee onko tämä joku autopesulan ostama product placement tai vastaava. Elokuva ISKU MOGADISHUUN, DVD-julkaisu.
Episodi-lehti mainitsi elokuvan Green Zone-arvostelussa Matt Damonin hahmon olevan upseeri vaikka Millerin hahmo on Chief warrant¨officer eli sotilasmestari joka perinteisesti on kanta-aliupseeriston, ei upseeriston, sotilasarvo.
Pelastakaa sotamies Ryanin muuten ansiokkaan Blu ray-julkaisun suomentajalla olisi peiliinkatsomisen paikka; onko hän loistavan elokuvan kanssa samalla tasolla oman työnsä kanssa. Useissa kohdin airbourne eli maahanlaskujoukot luokiteltiin ilmavoimiksi eli Air force. Aika hampaatonta suorittamista.
perjantai 5. maaliskuuta 2010
VIIKON 10 ENSI-ILTAELOKUVAT (12.3.2010)
Ensinnäkin, en ole auktorisoitu ja tunnustettu kriitikko joten minua ei kutsuta kriitikoille tarkoitettuihin näytöksiin enkä myöskään käy isoilla festivaaleilla tai lennä Tukholmaan tahi Lontooseen jonkin lehden siivellä jotta voin sitten ihastella jotain elokuvaikonia, tai vielä pahempaa jotain Robert Pattisonia syödäkseni sitten tämän julkimon kädestä jotta voin kirjoittaa hänen tuoreimmasta teatterissa höyryävästä pökäleestään kuin Oscar-ehdokkaasta vain koska olen tämän tähden häikäisemä. Ei, luen elokuva-alan kansainvälisiä julkaisuja ja käyn alan nettisivuilla. Tarkoitukseni ei ole ottaa jyrkästi kantaa, sillä en koe että se on sopivaa, mikäli en ole edes elokuvaa nähnyt. Pyrkimykseni on kirjoittaa julkisten lähteiden valossa siitä millainen juonentynkä elokuvassa on ja millainen tekijäryhmä siitä vastaa ja luodata millä tavalla kansainväliset toimijat ovat siihen suhtautuneet. Tämän kaiken aivomyrskyn tuloksena syntyy sitten analyysini/anuslyysini.
Tim Burtonin ohjaaman elokuvan meneminen katsojatilastojen kärkeen ei liene Yhdysvalloissa enää mikään yllätys mutta yllätyksenä tuli elokuvan tekemä maaliskuussa avaavan elokuvan lipputuloennätys, arviolta 120 miljoonaa taalaa. Aiempi ennätys oli vuodelta 2007 elokuvalla "300". Elokuvasta on sekä 3D että tavallinen versio liikkeellä. Toiminee hyvin mikäli ei omaa itselläni esiintyvää anti-Burton-geeniä joka aina asettaa kaikelle miehen tekemälle jonkinlaisen tekotaiteellisen leiman ja epäaitouden lemun. Mutta taattua omalaatuista laatuaan joka ainakin erottunee massasta. Mukana menossa Burtonin vakiokasvot Johnny Depp ja vaimo/muusa Helena Bonham-Carter jota en ole koskaan arvostanut mutta joka lienee aviomiehensä siivellä löytänyt itselleen vakionäkyvyyden. Liisaa näyttelee Mia Wasikowska joka suomalaisille lienee tutuin HBO:n Terapiassa-sarjan (YLE1) lanttumaakarin sohvalta.
Teinitytön kasvukertomus jossa 1960-luvun teinityttö kohtaa itseään kaksi kertaa vanhemman playboyn. Tullut todella tutkan alapuolelta mutta eri toten teinityttöä näyttelevän nuoren Carey Mulliganin suoritusta on kehuttu ja tässä vaiheessa palkittu Oscar-ehdokkuudella. Totaalinen mysteeri.
GREEN ZONE (Ehdottomasti valkokankaalta, jotta saa olla Greengrassin käsittelyn jäljiltä hengästynyt)
Ensinnäkin, en ole jäävi arvioimaan tätä elokuvaa sillä saan lähes kaikesta ohjaaja Paul Greengrassin tekemästä sata pientä ruikkivaa orgasmia. Vuoden 2004 Medusan iskusta alkanut yhteinen taival Matt Damonin kanssa saa kolmannen osansa ( keskimmäisen ollessa Medusan sinetti, joka todellakin jää viimeiseksi kaksikon Jason Bourne-elokuvaksi.). Green Zone lienee Medusa-elokuva joka tapahtuu vielä tuoreimman sodan jäljiltä savuavassa Bagdadissa. Sotilasmestari Miller ( Matt Damon) etsii sodan keppihevosena käytettyjä joukkotuhoaseita ryhmänsä kanssa. Jotka kuten tiedämme loistavat poissaolollaan. Prosessin aikana mies ajautuu pahaan välikäteen CIA:n edustajan kanssa (Greg Kinnear) ja päätyy amerikkalaisen erikoisjoukkoryhmän maalittamaksi. Erikoisjoukkoryhmää johtavaa majuria näyttelee Jason Isaacs joka lienee useimmille tuttu Mel Gibson-elokuvasta The Patriot jossa näytteli pääroiston roolin.
Elokuvan on saanut nimensä Bagdadin keskustan alueesta jossa Saddamin hallinnon kerma asui
ja jonka miehitti näiden paettua liittoutuneiden ylin johto.
LIISA IHMEMAASSA ( 3D-laadulla elokuvateatterissa, pelkästään näyttävyyden takia)
Tim Burtonin ohjaaman elokuvan meneminen katsojatilastojen kärkeen ei liene Yhdysvalloissa enää mikään yllätys mutta yllätyksenä tuli elokuvan tekemä maaliskuussa avaavan elokuvan lipputuloennätys, arviolta 120 miljoonaa taalaa. Aiempi ennätys oli vuodelta 2007 elokuvalla "300". Elokuvasta on sekä 3D että tavallinen versio liikkeellä. Toiminee hyvin mikäli ei omaa itselläni esiintyvää anti-Burton-geeniä joka aina asettaa kaikelle miehen tekemälle jonkinlaisen tekotaiteellisen leiman ja epäaitouden lemun. Mutta taattua omalaatuista laatuaan joka ainakin erottunee massasta. Mukana menossa Burtonin vakiokasvot Johnny Depp ja vaimo/muusa Helena Bonham-Carter jota en ole koskaan arvostanut mutta joka lienee aviomiehensä siivellä löytänyt itselleen vakionäkyvyyden. Liisaa näyttelee Mia Wasikowska joka suomalaisille lienee tutuin HBO:n Terapiassa-sarjan (YLE1) lanttumaakarin sohvalta.VALKOINEN NAUHA Kannattanee odottaa kotiteatteriin, sillä ei menettäne oleellisesti laatuaan pienempään ruutuun pakotettuna)
Se elokuva tästä nelikosta joka saa Turun Sanomien uber-kriittisen Tapani Maskulan kusemaan tuhannesti housuunsa koska on itävaltalaisen Michael Haneken ohjaama ja kaikkien suurien elokuvafestivaalien arvostelumenestys ja kaupan päälle mustavalkoiseksi kuvattu.
Se elokuva tästä nelikosta joka saa Turun Sanomien uber-kriittisen Tapani Maskulan kusemaan tuhannesti housuunsa koska on itävaltalaisen Michael Haneken ohjaama ja kaikkien suurien elokuvafestivaalien arvostelumenestys ja kaupan päälle mustavalkoiseksi kuvattu. Ensimmäisen maailmansodan aattona pienessä saksalaisessa kylässä alkaa tapahtua salaperäisiä onnettomuuksia ja kaiken tämän keskellä tuntuvat olevan kylän lapset. Tunnelma joka synopsiksesta välittyy henkii samoja tunnelmia kuin ohjaajasuuruuden aiemmat elokuvat Funny Games ( 1997 Euro-versio ja 2007 USA-versio) sekä Cache-kätketty jotka molemmat olivat omasta mielestäni hyvin häiritseviä elokuvia. Hyvällä tavalla.
AN EDUCATION (Ei menettäne mitään, jos malttaa odottaa kotiteatterilevitykseen)
Teinitytön kasvukertomus jossa 1960-luvun teinityttö kohtaa itseään kaksi kertaa vanhemman playboyn. Tullut todella tutkan alapuolelta mutta eri toten teinityttöä näyttelevän nuoren Carey Mulliganin suoritusta on kehuttu ja tässä vaiheessa palkittu Oscar-ehdokkuudella. Totaalinen mysteeri. MIKSI PARHAAN OHJAAJAN OSCAR-PALKINNON PITÄISI OLLA KESKUSTELUSSA KAIKKIEN HUULILLA ?
Ensinnäkään, vaikuttaen varsin omahyväiseltä totean että tiesin jo loppukesällä 2009 että elokuva nimeltä Hurt Locker tulee olemaan iso juttu. Bongasin elokuvan brittiläisistä elokuvalehdistä Empire ja Total film ja tajusin tuossa piskuisessa tekeleessä olevan sitä jotakin. Hurt Locker vaivasi minua niin pitkään että lopulta tingin periaatteistani ja pyysin tuttua järjestämään minulle Hurt Lockerin internetin ihmeellisen maailman kautta. Vaikka yleensä kova odotus päätyy pettymykseen, niin se ei ollut kohtaloni Hurt Lockerin suhteen. Joku perkele, vieläpä kuusikymppinen nainen oli mennyt tekemään Afganistanin reissustani elokuvan joka vielä sijoittui Irakiin. Ei siis että olisin ollut pommeja purkamassa tai pahemmin niitä pelkäämässä esikuntatyössäni mutta elokuva on tavoittanut sen kenttäkauppojen ja juurettomien nuorten miesten sotateemaisen huvipuisto/avaruusmaiseman. Ja minä olin täysin myyty Hurt Lockerista. 
Nyt se piskuinen Daavid kaatanee Goljatin eli kautta-aikain kalleimman elokuvan Avatarin Oscar-kamppailussa. Ja se lähes kuusikymppinen haahka muuttuu haukaksi kun Kathryn Bigelow tulee nappaamaan parhaan ohjaajan Oscarin James Cameronin nokan edestä. Maailman kuningas jää entisen kuningattarensa varjoon. Kuvataiteilija ja intensiteetin mestari peittoaa elokuva-alan perfektionistisen insinöörin. Kerrankin Akatemia voi herätellä ihmisiä ja näyttää esimerkkiä elokuvavalinnoissa.
Suomen media menettää paljon kuin ei tajua tätä elokuvallista Ali-Foreman Rumble in the Junglea joka tapahtuu Los Angelesissa sunnuntai-maanantai välisenä yönä. Suomalainen kulttuurimedia ei ole ymmärtänyt kuin sivulauseissa kertoa että Bigelow ja Cameron ovat entinen aviopari vuosilta 1989-1991. Yhteisen tarinan aikana Cameron oli tuottamassa Bigelow’n ohjaamaa Myrskyn ratsastajat-elokuvaa vuodelta 1991 ja Bigelow ohjasi Cameronin rahoilla tämän tarinan Strange Days vuonna 1995. Pari on tai oli (kliseinen edelleen ystäviä-skenaario) ihmeellisen epäsuhta kahdessakin suhteessa. Bigelow on kolme vuotta Cameronia vanhempi. Lisäksi Cameronin tausta on luonnontieteellinen ja tekninen kun taasen Bigelow on lahjakas ja taitava kuvataiteilija. Kuin tuli ja jää. Yhteisen parisuhdehistorian lisäksi tarinassa tulisi kiinnostua mies-nainen vastakkainasettelusta. Anglosaksisen maailman tendenssi musta-valkoiseen tai yleensä jyrkkään kontrastiin on kuin käsikirjoitettua tosi elämän draamaa jonka me suomalaiset tunnumme ohittavan totaalisesti.
Elokuvina Avatar ja Hurt Locker ovat kuin yö ja päivä. Amerikkalaisesta aspektista tarkasteltuna Avataria menee katsomaan se joka haluaa paeta todellisuutta kauniiseen lumetodellisuuteen kun taas se joka haluaa ymmärtää missä mennään, kantaa rahansa Hurt Lockeriin nähdäkseen paskaisen ja räjähtäneen, todellisen raatorealistisen maailman. Katsoja kokee sen henkisen pesäpallomailan lyönnin takaraivossaan tajutessaan tosiseikan siitä mikä on aikojen alusta asti saanut jotkut miehet ravaamaan sodasta toiseen. Itsensä haastaminen ja siitä hengissä selviäminen on parasta huumetta. Hurt Locker voi olla ensimmäinen ja pahimmassa tapauksessa ainoa elokuva joka osaa lähestyä ihmisiä Irakin sodasta ottamatta poliittisesti kantaa mutta kantaen huolen rintamalla olevista omista pojista kertoen millaisin vammoin sodasta palataan ja minkä takia jotkut palaavat sinne samaan paikkaan kerta toisensa jälkeen. Suomalainen voi todeta että tämä ei koske meitä millaan tavalla. Mikään ei voisi olla pahemmin metsässä sillä suomalaisten osallistuminen rauhanturvaoperaatioihin synnyttää meille tasaisesti kasvavia määriä ihmisiä jotka eivät enää mahdu kerrostalokaksioon lähiössä vaan ovat kotonaan vain kruisaillessaan panssaroiduissa autoissa ympäri Pohjois-Afganistanissa.
Huolestuttavaa meissä ihmisissä on se, että ihan globaalilla tasolla osoitamme haluavamme paeta ennemmin Pandoralle kuin kohdata epämiellyttäviä realiteetteja ja nähdä kauneus rumuudessa. Avatar pyöri Suomessa useilla kymmenillä kopioilla, Hurt Locker yhdellä. Herää kysymys. Olemmeko me suomalaiset niin tyhmiä että ansaitsemme näin röyhkeästi jaetun leivän ja sirkushuvit vai voiko maahantuojayhtiöt myöntää istuvansa hetkittäin pelisilmiensä päällä. Onneksi tällaisina aikoina on kuitenkin Blu Ray- ja DVD-levitys sillä seuraava ennusteeni on että Hurt Lockerista tulee kotiteattereissa samanlainen hitti kuin Figh Clubista joka kuihtui ja kitui teattereissa mutta nousi Feenix-linnun lailla klassikoksi ja myyntimenestykseksi yksityiskäyttöön myytynä.
Osoita siis ajattelevasi ja sitä kautta olevasi elossa ja vuokraa tai osta 26.helmikuuta markkinoille tullut Hurt Locker.
Nyt se piskuinen Daavid kaatanee Goljatin eli kautta-aikain kalleimman elokuvan Avatarin Oscar-kamppailussa. Ja se lähes kuusikymppinen haahka muuttuu haukaksi kun Kathryn Bigelow tulee nappaamaan parhaan ohjaajan Oscarin James Cameronin nokan edestä. Maailman kuningas jää entisen kuningattarensa varjoon. Kuvataiteilija ja intensiteetin mestari peittoaa elokuva-alan perfektionistisen insinöörin. Kerrankin Akatemia voi herätellä ihmisiä ja näyttää esimerkkiä elokuvavalinnoissa.
Suomen media menettää paljon kuin ei tajua tätä elokuvallista Ali-Foreman Rumble in the Junglea joka tapahtuu Los Angelesissa sunnuntai-maanantai välisenä yönä. Suomalainen kulttuurimedia ei ole ymmärtänyt kuin sivulauseissa kertoa että Bigelow ja Cameron ovat entinen aviopari vuosilta 1989-1991. Yhteisen tarinan aikana Cameron oli tuottamassa Bigelow’n ohjaamaa Myrskyn ratsastajat-elokuvaa vuodelta 1991 ja Bigelow ohjasi Cameronin rahoilla tämän tarinan Strange Days vuonna 1995. Pari on tai oli (kliseinen edelleen ystäviä-skenaario) ihmeellisen epäsuhta kahdessakin suhteessa. Bigelow on kolme vuotta Cameronia vanhempi. Lisäksi Cameronin tausta on luonnontieteellinen ja tekninen kun taasen Bigelow on lahjakas ja taitava kuvataiteilija. Kuin tuli ja jää. Yhteisen parisuhdehistorian lisäksi tarinassa tulisi kiinnostua mies-nainen vastakkainasettelusta. Anglosaksisen maailman tendenssi musta-valkoiseen tai yleensä jyrkkään kontrastiin on kuin käsikirjoitettua tosi elämän draamaa jonka me suomalaiset tunnumme ohittavan totaalisesti.
Elokuvina Avatar ja Hurt Locker ovat kuin yö ja päivä. Amerikkalaisesta aspektista tarkasteltuna Avataria menee katsomaan se joka haluaa paeta todellisuutta kauniiseen lumetodellisuuteen kun taas se joka haluaa ymmärtää missä mennään, kantaa rahansa Hurt Lockeriin nähdäkseen paskaisen ja räjähtäneen, todellisen raatorealistisen maailman. Katsoja kokee sen henkisen pesäpallomailan lyönnin takaraivossaan tajutessaan tosiseikan siitä mikä on aikojen alusta asti saanut jotkut miehet ravaamaan sodasta toiseen. Itsensä haastaminen ja siitä hengissä selviäminen on parasta huumetta. Hurt Locker voi olla ensimmäinen ja pahimmassa tapauksessa ainoa elokuva joka osaa lähestyä ihmisiä Irakin sodasta ottamatta poliittisesti kantaa mutta kantaen huolen rintamalla olevista omista pojista kertoen millaisin vammoin sodasta palataan ja minkä takia jotkut palaavat sinne samaan paikkaan kerta toisensa jälkeen. Suomalainen voi todeta että tämä ei koske meitä millaan tavalla. Mikään ei voisi olla pahemmin metsässä sillä suomalaisten osallistuminen rauhanturvaoperaatioihin synnyttää meille tasaisesti kasvavia määriä ihmisiä jotka eivät enää mahdu kerrostalokaksioon lähiössä vaan ovat kotonaan vain kruisaillessaan panssaroiduissa autoissa ympäri Pohjois-Afganistanissa.
Huolestuttavaa meissä ihmisissä on se, että ihan globaalilla tasolla osoitamme haluavamme paeta ennemmin Pandoralle kuin kohdata epämiellyttäviä realiteetteja ja nähdä kauneus rumuudessa. Avatar pyöri Suomessa useilla kymmenillä kopioilla, Hurt Locker yhdellä. Herää kysymys. Olemmeko me suomalaiset niin tyhmiä että ansaitsemme näin röyhkeästi jaetun leivän ja sirkushuvit vai voiko maahantuojayhtiöt myöntää istuvansa hetkittäin pelisilmiensä päällä. Onneksi tällaisina aikoina on kuitenkin Blu Ray- ja DVD-levitys sillä seuraava ennusteeni on että Hurt Lockerista tulee kotiteattereissa samanlainen hitti kuin Figh Clubista joka kuihtui ja kitui teattereissa mutta nousi Feenix-linnun lailla klassikoksi ja myyntimenestykseksi yksityiskäyttöön myytynä.
Osoita siis ajattelevasi ja sitä kautta olevasi elossa ja vuokraa tai osta 26.helmikuuta markkinoille tullut Hurt Locker.
KÄYTTÖOHJE
Tämä blogi syntyi yksinkertaisesta tarpeesta antaa edes jotain takaisin siitä kaikesta mitä itse olen saanut elokuvilta. Olen saanut matkustella kauas katoamatta kotisohvalta, olen saanut itkeä, pelätä ja tuntea läpi koko tunneskaalani turvallisesti ja aikojen saatossa olen oppinut manipuloimaan tunnetilojani elokuvilla tai löytämään elokuvan vastaamaan sen hetkistä fiilistäni. Kauas matkustaessanikin elokuvat ovat olleet osa matkaa.
En ole saanut päivääkään suoranaista opetusta elokuvan alalle tai kirjoittamiseen mutta molemmille asioille palan ja palaisin loppuun jos jättäisin tämän kaiken kytemään itsekseen. En jaksa uskoa että enää mikään voisi pelastaa minua ammatiltani kapiasena eräässä Etelän suuressa varuskunnassa. Vaikka aina pitäisi uskoa siihen että elämässä kaikki on mahdollista, niinkuin 30 ja risat-vanha Sharlto Coppley vaihtoi uraa elokuvanäyttelijäksi District 9:lla.
Eli palatakseni tähän blogiin. Ainoa teema ja läpikiitävä punainen lanka tulee olemaan elokuvat ja kaikki niihin liittyvä, joten oikeastaan kiellettyjä keskustelunaiheita ei taida olla. Lupaan kirjoitella ajankohtaisista elokuvista ja klassikoista tarkastellen niitä omalla vinoutuneella perspektiivilläni. Ajatuksena olisi käydä läpi viikottain niin vuokraamoihin ja myyntitiskeille tuleva anti kuin myös elokuvateatterissa pyörivä ohjelmisto, ja varoittaa lähinnä siitä mitä ei kannattane katsoa ja mikä taasen saattaa yllättää. Muutama muu teema kulkee myös tämän blogin läpi omana jatkuvana tarinanaan joista ensimmäisenä oma esittäytymiseni teille.
Lupaan myös jokaiselle viisi lempielokuvansa nimeä lähettäneelle suosituslistan katsomisen arvoisista elokuvista. Jos vielä osaat perustella mikä näissä elokuvissa on iskenyt niin se aina auttaa minua tehtävässäni ja saatat sivutuotteena itse havaita että hyvä elokuva itse asiassa haastaa katsojansa ajattelemaan vasten useiden käsitystä elokuvien passivoivasta vaikutuksesta. Takuita en kuitenkaan tälle palvelulleni anna, sillä kauneus piilee aina katsojan silmässä ja kaksimielisyys kuulijan korvassa.
Laitan myös jokaisesta mainitsemastani elokuvasta hyperlinkin kyseisen elokuvan Internet Movie Data Basen sivuille joka on useimmiten parempi vaihtoehto kuin studion ylläpitämä elokuvan kotisivu. Elokuvan studiokotisivu kun kuitenkin on aina puhetta sylttytehtaalta.
En ole saanut päivääkään suoranaista opetusta elokuvan alalle tai kirjoittamiseen mutta molemmille asioille palan ja palaisin loppuun jos jättäisin tämän kaiken kytemään itsekseen. En jaksa uskoa että enää mikään voisi pelastaa minua ammatiltani kapiasena eräässä Etelän suuressa varuskunnassa. Vaikka aina pitäisi uskoa siihen että elämässä kaikki on mahdollista, niinkuin 30 ja risat-vanha Sharlto Coppley vaihtoi uraa elokuvanäyttelijäksi District 9:lla.
Eli palatakseni tähän blogiin. Ainoa teema ja läpikiitävä punainen lanka tulee olemaan elokuvat ja kaikki niihin liittyvä, joten oikeastaan kiellettyjä keskustelunaiheita ei taida olla. Lupaan kirjoitella ajankohtaisista elokuvista ja klassikoista tarkastellen niitä omalla vinoutuneella perspektiivilläni. Ajatuksena olisi käydä läpi viikottain niin vuokraamoihin ja myyntitiskeille tuleva anti kuin myös elokuvateatterissa pyörivä ohjelmisto, ja varoittaa lähinnä siitä mitä ei kannattane katsoa ja mikä taasen saattaa yllättää. Muutama muu teema kulkee myös tämän blogin läpi omana jatkuvana tarinanaan joista ensimmäisenä oma esittäytymiseni teille.
Lupaan myös jokaiselle viisi lempielokuvansa nimeä lähettäneelle suosituslistan katsomisen arvoisista elokuvista. Jos vielä osaat perustella mikä näissä elokuvissa on iskenyt niin se aina auttaa minua tehtävässäni ja saatat sivutuotteena itse havaita että hyvä elokuva itse asiassa haastaa katsojansa ajattelemaan vasten useiden käsitystä elokuvien passivoivasta vaikutuksesta. Takuita en kuitenkaan tälle palvelulleni anna, sillä kauneus piilee aina katsojan silmässä ja kaksimielisyys kuulijan korvassa.
Laitan myös jokaisesta mainitsemastani elokuvasta hyperlinkin kyseisen elokuvan Internet Movie Data Basen sivuille joka on useimmiten parempi vaihtoehto kuin studion ylläpitämä elokuvan kotisivu. Elokuvan studiokotisivu kun kuitenkin on aina puhetta sylttytehtaalta.
keskiviikko 3. maaliskuuta 2010
1.Kela: Kehdosta kasarmin portille
VAROITUS! SISÄLTÄÄ USEIDEN ELOKUVIEN LOPPURATKAISUN PILAAVIA PALJASTUKSIA JA HERKULLISIA YKSITYISKOHTIA KIRJOITTAJAN ELÄMÄSTÄ.
Olen jo kauan sitten ohittanut pisteen jossa elokuvat ovat vain harrastus. Se tolppa taisi jäädä taakse joskus teinivuosina 1990-luvun alkaessa ja bipolaarisen maailman loppuessa. Masokisti kun olen, en kuitenkaan tee mitään elokuviin liittyvää työkseni vaan kuulun siihen 99 % populaatiosta joka vihaa työtään. Ammattiurheilijoissahan tavallista kansalaista vituttaa se että joku tekee työkseen sitä mitä rakastaa ja saa siitä ison palkan. Se on enemmän väärin kuin holokaustin kieltäminen tai koko perkeleen Guantanamo bay yhteenlaskettuna. Uskon että jokainen ihminen voi kertoa elämäntarinansa musiikkina tai elokuvina jotka muistuttavat meitä tietyistä elämänvaiheista. Tämän luvun tarkoitus on tutustuttaa sinut, arvoisa lukija minun elämääni elokuvallisen kaleidoskoopin läpi tarkasteltuna.
Palataan toiseen pääaiheeseen, itseeni, toisen ollessa elokuvat. Ne olkoot tämän sekavan seikkailun punaisen langan ytimessä. Pahoitteluni jo lukijalle tässä vaiheessa mikäli ko. punainen lanka loistaa puuttumisellaan tai muistuttaa elvytyspotilaan sydänfilmiä. Voit aina vaihtaa blogia. Vittu, voin vaikka lisätä pari linkkiä blogeihin jotka ovat niin todellista paskaa kuin vain olla voi. Sellaisia joista tulee mieleen Bret Easton Ellisin kymmenensivuiset selostukset Patrick Batemanin kauneudenhoitorutiineista kirjasta Amerikan psyko. Amerikan psykosta toiseen eli tämän kirjoittajaan. Ensimmäisen kappaleen pohjalta et tarvinne hiili-isotooppi ajoitusta päätelläksesi että olen syntynyt hieman 1970-luvun puolivälin jälkeen. Napanuora lienee kiertynyt kaulan ympärille tai sitten kätilön kädet olivat liian liukkaat tai kylmät sillä monien seikkailujen jälkeen päädyin kapiaisen ammattiin. Mutta jo kauan ennen kapiaisen arkea oli elokuvat.
Ajat ennen koululaitoksen institutionalisoivaa vaikutusta lienevät useimmille meistä sekalaisten muistikuvien, makujen ja hajujen kakofoniaa josta osa on lainattu vanhempien valokuva-albumista. Noilta ajoilta muistan Johnny Weismullerin. Ja tarhanjälkeisen hoitopaikan jonka metodologia oli kaikkea muuta kuin nykyaikaisen varhaispedagoginen. Perheellä oli kaksi poikaa, joista vanhempi ikäiseni ja toinen vuoden, kaksi nuorempi. Anonyymina säilyvän perheen äiti eli vastuullinen hoitaja poltti sumeilematta tupakkaa sisätiloissa ja kantoi maksettavasta hoidokistaan yhtä suurta huolta kuin keskimäärinen keskustapoliitikko vaalirahoitukseensa liittyvistä kysymyksistä. Näin ollen lukijaa ei hämmentäne seuraavat kaksi tosi seikkaa:
1) perheen kaksi tenavaa kouluttivat minut sietämään kidutusta. Koulutus joka ei kapiaisessa hukkaan mene ja tyydyttänee useimpia tätä lukevia entisiä alaisiani ja kaikkia armeijan päähänpotkimia
2) perheen vanhempi poika esitti minulle perheen VHS-nauhurilla sellaisia elokuvia kuin Tappajahai, Kourallinen dollareita ja Kauriinmetsästäjä.
Kumpikaan edellisistä tekijöistä,kidutus tai väkivaltaiset elokuvat, eivät tehneet minusta kouluampujaa tai kirvesmurhaajaa. Vaan elokuvafanin. Ja hoitoperheen veljeksistä koko Hämeenlinnan tuntemia rikollisia ja kaiken maailman aineiden sekakäyttäjiä.
Hoitopaikassa alkanutta addiktiota vain vauhditti isäni myyntikilpailussa voittama VHS-nauhuri. Isälle varsinainen Pyrrhoksen voitto, sillä nykypäivänä pakkomielteen omainen harrastukseni on isälleni punainen vaate ja tieto elokuviin laittamani rahan määrästä veisi ukon ennenaikaisesti hautaan pelkästä järkytyksen määrästä. En ole siis tullut isälleni ulos kaapista. Äiti tietää ja on ollut rikoskumppanini kaikkeen kulttuuriin liittyvässä, on sitten kyse kirjoista, kuvataiteesta tai liikkuvien kuvien taiteesta. Mitä muuta voikaan odottaa naiselta joka ostaa 9-vuotiaalle pojalleen lahjaksi kirjan Vanki nimeltä Papillon. Kirjasta opin että köntti on vähän niin kuin lompakko mutta jota säilytetään peräsuolessa ja että vankiloissa homosuhteet ovat yleisiä.
Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän on ensimmäinen elokuva jonka muistan kokonaisuudessaan. Se oli ensimmäinen elokuva jonka perheenä vuokrasimme keväällä 1985. Se on myös mainio esimerkki siitä miten oppimamme asiat ja elämämme kokemukset säätelevät elokuvan tulkintaa; katsoin nimittäin seuraavan kerran elokuvan vasta vuonna 2002 ostettuani sen DVD:nä. Elokuva muutti aikuisena, varttuneemman miehen kokemuksella sisältönsä aivan uudenlaiseksi niin kuin käärme luo nahkansa. Lapsena olin ihmetellyt ja surrut Jack Nicholsonin hahmon muutosta anarkistista apaattiseksi. Aikuisena tajusin Nicholsonin otsassa olevien arpien tulleen lobotomiasta. Sanomattakin lienee selvää että olen ollut 9-vuotiaaasta asti Jack Nicholsonin fani.
Aikuisena sitä kokee nostalgiaa omia lapsuusvuosiaan ja harrastuksensa alkua kohtaan ja tullessani 10-vuotiaaksi isoimpia juttuja olivat Arkajalat ja Karate Kid, jotka ostin alennuksesta viime viikolla. Ainakin Arkajalkoja ajan hammas oli syönyt, joskin elokuvasta ovat ponnahtaneet mm Sean Astin (Sam Gamgi/ Taru Sormusten herrasta-trilogia). Josh Brolinia katselen mieluummin nykyään Milkin, Amerikan gangsterin ja Menetetyn maan kaltaisissa elokuvissa. Elokuvateatterit näyttivät maagisilta elokuvien palvomiseen erikoistuneilta temppeleiltä joiden edustalla lasikaapit pursusivat mitä komeimpia elokuvajulisteita joiden tyylikäs ulkoasu vietteli minua teatteriin. Arkajalkoja seurasivat ensimmäiset Bond-elokuvat, Beverly Hills kyttä ja Ilmestyskirja.Nyt joka kymmenenvuotiaalle oli helmi sialle. Vasta aikuisiän kynnyksellä aloin todella ymmärtää elokuvan upeutta. Kummisetä-elokuvien kahden ensimmäisen osa ensiesitykset televisiosta olivat iso tapaus, ja minulta vanhempien kieltämä.
Näinä aikoina valtio aloitti myös kolmetoista vuotta kestävän elokuvafaneihin kohdistuvan fasismiohjelmansa sensuroimalla väkivaltaisimmat elokuvat usein varsin tökerösti. Järjestelmästä teki naurettavan se että samat elokuvat saatiin kuitenkin esittää televisiosta sensuroimattomina. Näin ollen pystyin vasta 2000-luvulla ostamaan kaupallisina ja sensuroimattomina versioina kymmenenvuotiaana ihailemani Predator-saalistaja ja Aliens-paluu rymistelyt. Sama koskee Die Hardin ensimmäistä osaa.
Noilta ajoilta on myös perua jotkin tekijät siinä prosessissa jotka tekivät minusta kapiaisen. Törmäsin nimittäin eräällä syyslomalla elokuvaan Top Gun. En enää ihmettele sen merkitystä Yhdysvaltain laivaston rekrytoijana ja miksi laivasto halusi olla mukana elokuvan luomisessa. Itsekin halusin pitkään hävittäjälentäjäksi, joskin Maanpuolustusmessuilla vuonna 1993 ne haaveet kaatuivat rekrytoijan kertoessa että oikean silmän heikentynyt näkö ja odotettu korkea pituuteni estäisivät Maverickin ammatin harjoittamisen Suomen ilmavoimissa. En saanut aikuisiällä edes toiseksi parasta vaan kolmanneksi parasta ja niin minusta tuli maavoimien upseeri. Top Gun on myös ensimmäinen muistamani elokuva jonka soundtrack oli mahtavan häpeilemättömän kaupallinen ja viettelevä ja olennainen osa elokuvaa ja sen markkinointia.
Teini-iässä elokuvaharrastukseni otti seuraavan askeleen. Esiin astui omistamisen aspekti kun Filmnet-elokuvakanava yleistyi ja VHS-nauhurit olivat jo niin arkisia että elokuvien kopioiminen ei ollut enää salatiedettä. Filmnet esitti myös elokuvat sensuroimattomina ja kanavan esittämä VHS-kopio elokuvasta Robocop olikin pitkään kokoelmani helmi. Kopioimalla sain sellaiset nuoruuteni klassikot kuten Myrskyn Ratsastajat ja Uhrilampaat ja Kevin Costnerin uusintaversion Robin Hoodista. Yläaste näin jälkikäteen oli kovaa aikaa. Rankasti ylipainoisena on suuret todennäköisyydet päätyä kiusatuksi. Elokuvien maailma oli yksi tapa paeta ylipainoa, ylivoimaa ja omistetut elokuvat mahdollisuus lahjoa kiusaaminen siedettävämmäksi lainaamalla elokuviani.
Lukion alkua edeltävällä viikolla astuin ensimmäistä kertaa aikuisikään elokuvallisesti kun menin katsomaan elokuviin Tappava ase 3:n joka kolahti kovaa. Lukiossa sosiaalinen ympäristö muuttui ja kiusaaminen jäi taakse. Uusi luokkakaveri osoittautui myös portiksi halvempien ja kovakantisten VHS-nauhojen ääreen. Käytinkö tilaisuuden hyväkseni? Kuseeko kala veteen, syökö karhu marjoja? Onko paavilla hassu hattu? Saako hippiä pamputtaa? Omalla mittakaavallani keräily kasvoi tuolloin eksponentiaalisesti ja aloin jopa kopioida elokuvien kansia niin että elokuvissa oli jopa oikeankaltaiset kansikotelot. Tekijänoikeuksien rikkomista röyhkeimmillään.
Lukioaikoina löysin elokuvan kuluttamisen teattereissa. Vaikka äitini oli antanut minulle Vanki nimeltä Papillonin lahjaksi yhdeksänvuotiaana, niin hän ei isäni lailla tohtinut minun rikkovan elokuvien ikärajoituksia. Näin ollen kun kuusitoistavuotiaana hipsin kavereiden kanssa katsomaan Van Damme/Lundgren rymistelyn Täydellinen sotilas, oli se minulle enemmän erään rajapyykin ylittäminen kuin suuri elokuvallinen elämys. Muistan elokuvasta lähinnä Ice-T:n Cop killer-kappaleen josta nousi Yhdysvalloissa suuri kohu.
Noiden kolmen vuoden aikana teatterin penkiltä tuli nähtyä niin Jurassic Park kuin Forrest Gump ja tietysti Pulp Fiction. Ja itselleni merkittävimpänä Luc Bessonin Leon. Lukio oli aika jolloin itse loin nahkani. Laihduin radikaalisti ja kolkuttelin Auswitzin portteja kuten juutalaiset lukion pakolla näyttämässä Schindlerin listan.
Kyseisen näytöksen tarkoituksena oli pitää elossa tai uudentaa uudelle sukupolvelle EI ENÄÄ KOSKAAN-ajattelua mutta itse löysin sen näytöksen kautta uuden aspektin elokuviin, nimittäin oman kokemuksen jakamisen muiden kanssa ja sen yhteyden tunteen löytämisen minkä elokuvista keskustelemalla saa aikaan. Vähän niin kuin armeija-ajoista puhuminen äijien saunailloissa, niin samoin voi olettaa kaikkien nähneen tietyt elokuvat. Schindlerin listan tiimoilta otin vain yhteen lukiomme herkemmän naissiiven kanssa. Se sama herkkä siipi joka itki noin 50 % elokuvan kestosta. Kuvaavaa omaltani osaltani on se että lähes aina tirautan kyyneleen Armageddon-elokuvan lopussa mutta Schinderin lista edelleen naurattaa minua. Schndlerin listan näytös poiki mojovan keskustelun kuvaamataidon tunnin päätteeksi. Kuvaamataidon opettajani Marjatta, oli entinen taistolainen ja hänen metodologiansa ei ollut ortodoksinen vaan saatoimme katsoa Peter Jacksonin Braindeadia kuvaamataidon tunneilla. Jotenkin haistelen nykyisestä asenneilmapiiristä, ettei se onnistuisi vaan joku kukkahattuäiti olisi heti haastamassa Hämeenlinnan kaupunkia oikeuteen. Mutta itse olinkin sitä sukupolvea jolle oli häpeä hakea siviilipalvelukseen. Toisin kuin nykyinen joka siviilipalveluksen syytä kysyttäessä luulee etiikan olevan se neste joka soveltuu säilytykseen. Jätän ennen miehet olivat rautaa-puheeni muuhun kertaan ja palaan kumoukselliseen kuvaamataidon kaksoistuntiin. Luokkatoverini Kristiina oli siis yksi niistä joka ei ole nähnyt Schinderin listaa, kyyneleiltään ja hänessä oli herännyt suunnaton pahennus niitä kohtaan jotka olivat nauraneet näytöksessä. Mietin (minulle omituinen reaktio) hetken, puhuin ja jo suutani sulkiessa tajusin päästäneeni sammakon suustani. Hetken luokassa olin kaikkien katseiden kohde ja ilmassa leijui luokkailmaston lisäksi iso kysymysmerkki. Perustelen teille lähes samoin sanoin kuin keväällä 1994 kuvaamataidon luokassa; Steven Spielberg on kaikesta juutalaisesta maailmantuskastaan huolimatta röyhkeän viihteellisesti orientoitunut joskin taitava ohjaaja jonka ainoa liikaa tunteellisuutta ja puolueellisuutta karttava eli kypsä elokuva on Munchen. Tästä syystä Spielberg on tuskaiseen Schindlerin listaan asettanut kohtauksia jotka keventävät muuten niin synkkää ilmapiiriä. En voi olla nauramatta Ralph Fiennesin esittämän natsiupseerin lapsekkaan impulsiiviselle ja innovatiiviselle murhanhimolle ja lähes sarjakuvamaisen karikaatyyrimäiselle pahuudelle joka saa kliimaksinsa hermoromahduksessa joka on seurausta aseen toimintahäiriöstä joka estää häntä tappamasta juutalaista saranantekijää. Eli mielestäni Schindlerin lista sisältää tahallista huumoria, kevennyksiä jotka ovat tarpeen muuten niin brutaalissa elokuvassa.
Abivuoden uuden vuoden aattona tajusin ensimmäistä kertaa sen että elokuvissa voi olla poliittinen aspekti kun YLE:n taistolainen kuuluttaja päätti Ilmestyskirja.Nyt:n elokuvan täysin asiaan kuulumattomalla Pohjois-Vietnamin kommunistijoukkojen ylistyksellä. Kuuluttaja pääsi kuuluttamasta, pysyvästi. Eniten pelkään silti niitä ohjelmistopolitiikasta päättäviä jotka ovat tarpeeksi fiksuja pitääkseen suunsa kiinni, näyttäen selän takana lapsille nukkumattia jossa kaikki lapset asuvat kauniisti ja sävyisästi kommuunissa jonka suojelijana esiintyy kaikki voipa Lenin-replika.
Ylioppilaslahjaksi sain oman VHS-nauhurin ja kopiointipuuhasteluni kasvoi nyrkkipajasta tehtaaksi. Ainoaa kiusaa minulle tuottivat muutaman maahantuojan harrastamat kopioinninsuojausjärjestelmät. Muistan että juhannustuubassani en tajunnut yhtään mitään Oliver Stonen Natural Born Killers-elokuvasta. En ole sen jälkeenkään tajunnut, edes selvin päin.
Olen jo kauan sitten ohittanut pisteen jossa elokuvat ovat vain harrastus. Se tolppa taisi jäädä taakse joskus teinivuosina 1990-luvun alkaessa ja bipolaarisen maailman loppuessa. Masokisti kun olen, en kuitenkaan tee mitään elokuviin liittyvää työkseni vaan kuulun siihen 99 % populaatiosta joka vihaa työtään. Ammattiurheilijoissahan tavallista kansalaista vituttaa se että joku tekee työkseen sitä mitä rakastaa ja saa siitä ison palkan. Se on enemmän väärin kuin holokaustin kieltäminen tai koko perkeleen Guantanamo bay yhteenlaskettuna. Uskon että jokainen ihminen voi kertoa elämäntarinansa musiikkina tai elokuvina jotka muistuttavat meitä tietyistä elämänvaiheista. Tämän luvun tarkoitus on tutustuttaa sinut, arvoisa lukija minun elämääni elokuvallisen kaleidoskoopin läpi tarkasteltuna.
Palataan toiseen pääaiheeseen, itseeni, toisen ollessa elokuvat. Ne olkoot tämän sekavan seikkailun punaisen langan ytimessä. Pahoitteluni jo lukijalle tässä vaiheessa mikäli ko. punainen lanka loistaa puuttumisellaan tai muistuttaa elvytyspotilaan sydänfilmiä. Voit aina vaihtaa blogia. Vittu, voin vaikka lisätä pari linkkiä blogeihin jotka ovat niin todellista paskaa kuin vain olla voi. Sellaisia joista tulee mieleen Bret Easton Ellisin kymmenensivuiset selostukset Patrick Batemanin kauneudenhoitorutiineista kirjasta Amerikan psyko. Amerikan psykosta toiseen eli tämän kirjoittajaan. Ensimmäisen kappaleen pohjalta et tarvinne hiili-isotooppi ajoitusta päätelläksesi että olen syntynyt hieman 1970-luvun puolivälin jälkeen. Napanuora lienee kiertynyt kaulan ympärille tai sitten kätilön kädet olivat liian liukkaat tai kylmät sillä monien seikkailujen jälkeen päädyin kapiaisen ammattiin. Mutta jo kauan ennen kapiaisen arkea oli elokuvat.
Ajat ennen koululaitoksen institutionalisoivaa vaikutusta lienevät useimmille meistä sekalaisten muistikuvien, makujen ja hajujen kakofoniaa josta osa on lainattu vanhempien valokuva-albumista. Noilta ajoilta muistan Johnny Weismullerin. Ja tarhanjälkeisen hoitopaikan jonka metodologia oli kaikkea muuta kuin nykyaikaisen varhaispedagoginen. Perheellä oli kaksi poikaa, joista vanhempi ikäiseni ja toinen vuoden, kaksi nuorempi. Anonyymina säilyvän perheen äiti eli vastuullinen hoitaja poltti sumeilematta tupakkaa sisätiloissa ja kantoi maksettavasta hoidokistaan yhtä suurta huolta kuin keskimäärinen keskustapoliitikko vaalirahoitukseensa liittyvistä kysymyksistä. Näin ollen lukijaa ei hämmentäne seuraavat kaksi tosi seikkaa:
1) perheen kaksi tenavaa kouluttivat minut sietämään kidutusta. Koulutus joka ei kapiaisessa hukkaan mene ja tyydyttänee useimpia tätä lukevia entisiä alaisiani ja kaikkia armeijan päähänpotkimia
2) perheen vanhempi poika esitti minulle perheen VHS-nauhurilla sellaisia elokuvia kuin Tappajahai, Kourallinen dollareita ja Kauriinmetsästäjä.
Kumpikaan edellisistä tekijöistä,kidutus tai väkivaltaiset elokuvat, eivät tehneet minusta kouluampujaa tai kirvesmurhaajaa. Vaan elokuvafanin. Ja hoitoperheen veljeksistä koko Hämeenlinnan tuntemia rikollisia ja kaiken maailman aineiden sekakäyttäjiä.
Hoitopaikassa alkanutta addiktiota vain vauhditti isäni myyntikilpailussa voittama VHS-nauhuri. Isälle varsinainen Pyrrhoksen voitto, sillä nykypäivänä pakkomielteen omainen harrastukseni on isälleni punainen vaate ja tieto elokuviin laittamani rahan määrästä veisi ukon ennenaikaisesti hautaan pelkästä järkytyksen määrästä. En ole siis tullut isälleni ulos kaapista. Äiti tietää ja on ollut rikoskumppanini kaikkeen kulttuuriin liittyvässä, on sitten kyse kirjoista, kuvataiteesta tai liikkuvien kuvien taiteesta. Mitä muuta voikaan odottaa naiselta joka ostaa 9-vuotiaalle pojalleen lahjaksi kirjan Vanki nimeltä Papillon. Kirjasta opin että köntti on vähän niin kuin lompakko mutta jota säilytetään peräsuolessa ja että vankiloissa homosuhteet ovat yleisiä.
Milos Formanin Yksi lensi yli käenpesän on ensimmäinen elokuva jonka muistan kokonaisuudessaan. Se oli ensimmäinen elokuva jonka perheenä vuokrasimme keväällä 1985. Se on myös mainio esimerkki siitä miten oppimamme asiat ja elämämme kokemukset säätelevät elokuvan tulkintaa; katsoin nimittäin seuraavan kerran elokuvan vasta vuonna 2002 ostettuani sen DVD:nä. Elokuva muutti aikuisena, varttuneemman miehen kokemuksella sisältönsä aivan uudenlaiseksi niin kuin käärme luo nahkansa. Lapsena olin ihmetellyt ja surrut Jack Nicholsonin hahmon muutosta anarkistista apaattiseksi. Aikuisena tajusin Nicholsonin otsassa olevien arpien tulleen lobotomiasta. Sanomattakin lienee selvää että olen ollut 9-vuotiaaasta asti Jack Nicholsonin fani.
Aikuisena sitä kokee nostalgiaa omia lapsuusvuosiaan ja harrastuksensa alkua kohtaan ja tullessani 10-vuotiaaksi isoimpia juttuja olivat Arkajalat ja Karate Kid, jotka ostin alennuksesta viime viikolla. Ainakin Arkajalkoja ajan hammas oli syönyt, joskin elokuvasta ovat ponnahtaneet mm Sean Astin (Sam Gamgi/ Taru Sormusten herrasta-trilogia). Josh Brolinia katselen mieluummin nykyään Milkin, Amerikan gangsterin ja Menetetyn maan kaltaisissa elokuvissa. Elokuvateatterit näyttivät maagisilta elokuvien palvomiseen erikoistuneilta temppeleiltä joiden edustalla lasikaapit pursusivat mitä komeimpia elokuvajulisteita joiden tyylikäs ulkoasu vietteli minua teatteriin. Arkajalkoja seurasivat ensimmäiset Bond-elokuvat, Beverly Hills kyttä ja Ilmestyskirja.Nyt joka kymmenenvuotiaalle oli helmi sialle. Vasta aikuisiän kynnyksellä aloin todella ymmärtää elokuvan upeutta. Kummisetä-elokuvien kahden ensimmäisen osa ensiesitykset televisiosta olivat iso tapaus, ja minulta vanhempien kieltämä.
Näinä aikoina valtio aloitti myös kolmetoista vuotta kestävän elokuvafaneihin kohdistuvan fasismiohjelmansa sensuroimalla väkivaltaisimmat elokuvat usein varsin tökerösti. Järjestelmästä teki naurettavan se että samat elokuvat saatiin kuitenkin esittää televisiosta sensuroimattomina. Näin ollen pystyin vasta 2000-luvulla ostamaan kaupallisina ja sensuroimattomina versioina kymmenenvuotiaana ihailemani Predator-saalistaja ja Aliens-paluu rymistelyt. Sama koskee Die Hardin ensimmäistä osaa.
Noilta ajoilta on myös perua jotkin tekijät siinä prosessissa jotka tekivät minusta kapiaisen. Törmäsin nimittäin eräällä syyslomalla elokuvaan Top Gun. En enää ihmettele sen merkitystä Yhdysvaltain laivaston rekrytoijana ja miksi laivasto halusi olla mukana elokuvan luomisessa. Itsekin halusin pitkään hävittäjälentäjäksi, joskin Maanpuolustusmessuilla vuonna 1993 ne haaveet kaatuivat rekrytoijan kertoessa että oikean silmän heikentynyt näkö ja odotettu korkea pituuteni estäisivät Maverickin ammatin harjoittamisen Suomen ilmavoimissa. En saanut aikuisiällä edes toiseksi parasta vaan kolmanneksi parasta ja niin minusta tuli maavoimien upseeri. Top Gun on myös ensimmäinen muistamani elokuva jonka soundtrack oli mahtavan häpeilemättömän kaupallinen ja viettelevä ja olennainen osa elokuvaa ja sen markkinointia.
Teini-iässä elokuvaharrastukseni otti seuraavan askeleen. Esiin astui omistamisen aspekti kun Filmnet-elokuvakanava yleistyi ja VHS-nauhurit olivat jo niin arkisia että elokuvien kopioiminen ei ollut enää salatiedettä. Filmnet esitti myös elokuvat sensuroimattomina ja kanavan esittämä VHS-kopio elokuvasta Robocop olikin pitkään kokoelmani helmi. Kopioimalla sain sellaiset nuoruuteni klassikot kuten Myrskyn Ratsastajat ja Uhrilampaat ja Kevin Costnerin uusintaversion Robin Hoodista. Yläaste näin jälkikäteen oli kovaa aikaa. Rankasti ylipainoisena on suuret todennäköisyydet päätyä kiusatuksi. Elokuvien maailma oli yksi tapa paeta ylipainoa, ylivoimaa ja omistetut elokuvat mahdollisuus lahjoa kiusaaminen siedettävämmäksi lainaamalla elokuviani.
Lukion alkua edeltävällä viikolla astuin ensimmäistä kertaa aikuisikään elokuvallisesti kun menin katsomaan elokuviin Tappava ase 3:n joka kolahti kovaa. Lukiossa sosiaalinen ympäristö muuttui ja kiusaaminen jäi taakse. Uusi luokkakaveri osoittautui myös portiksi halvempien ja kovakantisten VHS-nauhojen ääreen. Käytinkö tilaisuuden hyväkseni? Kuseeko kala veteen, syökö karhu marjoja? Onko paavilla hassu hattu? Saako hippiä pamputtaa? Omalla mittakaavallani keräily kasvoi tuolloin eksponentiaalisesti ja aloin jopa kopioida elokuvien kansia niin että elokuvissa oli jopa oikeankaltaiset kansikotelot. Tekijänoikeuksien rikkomista röyhkeimmillään.
Lukioaikoina löysin elokuvan kuluttamisen teattereissa. Vaikka äitini oli antanut minulle Vanki nimeltä Papillonin lahjaksi yhdeksänvuotiaana, niin hän ei isäni lailla tohtinut minun rikkovan elokuvien ikärajoituksia. Näin ollen kun kuusitoistavuotiaana hipsin kavereiden kanssa katsomaan Van Damme/Lundgren rymistelyn Täydellinen sotilas, oli se minulle enemmän erään rajapyykin ylittäminen kuin suuri elokuvallinen elämys. Muistan elokuvasta lähinnä Ice-T:n Cop killer-kappaleen josta nousi Yhdysvalloissa suuri kohu.
Noiden kolmen vuoden aikana teatterin penkiltä tuli nähtyä niin Jurassic Park kuin Forrest Gump ja tietysti Pulp Fiction. Ja itselleni merkittävimpänä Luc Bessonin Leon. Lukio oli aika jolloin itse loin nahkani. Laihduin radikaalisti ja kolkuttelin Auswitzin portteja kuten juutalaiset lukion pakolla näyttämässä Schindlerin listan.
Kyseisen näytöksen tarkoituksena oli pitää elossa tai uudentaa uudelle sukupolvelle EI ENÄÄ KOSKAAN-ajattelua mutta itse löysin sen näytöksen kautta uuden aspektin elokuviin, nimittäin oman kokemuksen jakamisen muiden kanssa ja sen yhteyden tunteen löytämisen minkä elokuvista keskustelemalla saa aikaan. Vähän niin kuin armeija-ajoista puhuminen äijien saunailloissa, niin samoin voi olettaa kaikkien nähneen tietyt elokuvat. Schindlerin listan tiimoilta otin vain yhteen lukiomme herkemmän naissiiven kanssa. Se sama herkkä siipi joka itki noin 50 % elokuvan kestosta. Kuvaavaa omaltani osaltani on se että lähes aina tirautan kyyneleen Armageddon-elokuvan lopussa mutta Schinderin lista edelleen naurattaa minua. Schndlerin listan näytös poiki mojovan keskustelun kuvaamataidon tunnin päätteeksi. Kuvaamataidon opettajani Marjatta, oli entinen taistolainen ja hänen metodologiansa ei ollut ortodoksinen vaan saatoimme katsoa Peter Jacksonin Braindeadia kuvaamataidon tunneilla. Jotenkin haistelen nykyisestä asenneilmapiiristä, ettei se onnistuisi vaan joku kukkahattuäiti olisi heti haastamassa Hämeenlinnan kaupunkia oikeuteen. Mutta itse olinkin sitä sukupolvea jolle oli häpeä hakea siviilipalvelukseen. Toisin kuin nykyinen joka siviilipalveluksen syytä kysyttäessä luulee etiikan olevan se neste joka soveltuu säilytykseen. Jätän ennen miehet olivat rautaa-puheeni muuhun kertaan ja palaan kumoukselliseen kuvaamataidon kaksoistuntiin. Luokkatoverini Kristiina oli siis yksi niistä joka ei ole nähnyt Schinderin listaa, kyyneleiltään ja hänessä oli herännyt suunnaton pahennus niitä kohtaan jotka olivat nauraneet näytöksessä. Mietin (minulle omituinen reaktio) hetken, puhuin ja jo suutani sulkiessa tajusin päästäneeni sammakon suustani. Hetken luokassa olin kaikkien katseiden kohde ja ilmassa leijui luokkailmaston lisäksi iso kysymysmerkki. Perustelen teille lähes samoin sanoin kuin keväällä 1994 kuvaamataidon luokassa; Steven Spielberg on kaikesta juutalaisesta maailmantuskastaan huolimatta röyhkeän viihteellisesti orientoitunut joskin taitava ohjaaja jonka ainoa liikaa tunteellisuutta ja puolueellisuutta karttava eli kypsä elokuva on Munchen. Tästä syystä Spielberg on tuskaiseen Schindlerin listaan asettanut kohtauksia jotka keventävät muuten niin synkkää ilmapiiriä. En voi olla nauramatta Ralph Fiennesin esittämän natsiupseerin lapsekkaan impulsiiviselle ja innovatiiviselle murhanhimolle ja lähes sarjakuvamaisen karikaatyyrimäiselle pahuudelle joka saa kliimaksinsa hermoromahduksessa joka on seurausta aseen toimintahäiriöstä joka estää häntä tappamasta juutalaista saranantekijää. Eli mielestäni Schindlerin lista sisältää tahallista huumoria, kevennyksiä jotka ovat tarpeen muuten niin brutaalissa elokuvassa.
Abivuoden uuden vuoden aattona tajusin ensimmäistä kertaa sen että elokuvissa voi olla poliittinen aspekti kun YLE:n taistolainen kuuluttaja päätti Ilmestyskirja.Nyt:n elokuvan täysin asiaan kuulumattomalla Pohjois-Vietnamin kommunistijoukkojen ylistyksellä. Kuuluttaja pääsi kuuluttamasta, pysyvästi. Eniten pelkään silti niitä ohjelmistopolitiikasta päättäviä jotka ovat tarpeeksi fiksuja pitääkseen suunsa kiinni, näyttäen selän takana lapsille nukkumattia jossa kaikki lapset asuvat kauniisti ja sävyisästi kommuunissa jonka suojelijana esiintyy kaikki voipa Lenin-replika.
Ylioppilaslahjaksi sain oman VHS-nauhurin ja kopiointipuuhasteluni kasvoi nyrkkipajasta tehtaaksi. Ainoaa kiusaa minulle tuottivat muutaman maahantuojan harrastamat kopioinninsuojausjärjestelmät. Muistan että juhannustuubassani en tajunnut yhtään mitään Oliver Stonen Natural Born Killers-elokuvasta. En ole sen jälkeenkään tajunnut, edes selvin päin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)