Ensinnäkin lähestyminen sarjojen keskushenkilöihin on hyvin erilainen. Siinä missä Taistelutoverit tarkasteli 101.Maahanlaskudivisioonan 501.rykmentin E(asy)-komppaniaa tiiviinä aseveljien ketjuna ja tiiviinä yhteisönä, The Pacific vuorostaan zoomaa vahvasti kolmeen erilaiseen yksilöön, ja kolmeen erilaiseen tapaan läpikäydä sota. Kun nämä kolme oikean elämän henkilöä vielä palvelivat Merijalkaväen eri rykmenteissä, niin katsojalle The Pacific muodostuukin Taistelutovereita haastavammaksi ja repaleisemmaksi seurattavaksi. Tämä repaleisuus on katsojalle samalla haaste ja palkinto, sillä paikoitellen hahmoihin samaistuminen ja tutuksi tuleminen on hankalaa, mutta palkinto piilee siinä miten valittu ratkaisu mahdollistaa sarjan sota-teeman laajentamisen myös kotirintamaan, jolloin ote on kokonaisvaltaisempi. Kotirintamaa ja sen asenteita tarkastellaan alkuun nuoren Eugene Sledgen kautta, jolta sydämen sivuääni alkuun estää osallistumisen suureen sotaretkeen Pearl Harborin välittömässä jälkimainingissa. Kun Eugene taas pääsee koulutukseen, ja lopulta sotaan merijalkaväen riveissä, ensimmäisten jaksojen sankariveteraani kersantti John Basilione päätyy takaisin Yhdysvaltoihin markkinoimaan sotaobligaatioita kaulassaan uunituore Kongressin Kunniamitali, joka on korkein sotilaille myönnettävä ansiomerkki Yhdysvalloissa.Kolmantena keskushahmona sarjassa on Robert ”Bob” Leckie, jonka roolina kolmikosta usein on kokea kovia; kaatuva lomaromanssi Melbournessa, posttraumaattinen stressisyndrooma virtsankarkailuineen, hankaukset esimiehen kanssa ja lopulta haavoittuminen. En ihmettele vaikka Leckien hahmo olisi se, johon amerikkalaiset nuoret veteraanit samaistuvat eniten. Taistelukohtaukset ja sodan kuvaaminen ovat Pacificissa realistisempia ja raaempia kuin partiopoika-isoveljessään. Kirosanat sanotaan niin kuin ne ovat, ja sotilaat ovat myös seksuaalisia olentoja eivätkä siloposkisia idealisteja.
Teknisesti vuodet ovat myös vierähtäneet Taistelutovereista, ja The Pacificin kenties sisarustaan runsaampi rahoitus näkyy jokaisessa jaksossa upeasti. Ulkokohtauksia varten ei ole jääty studioon kuten Taistelutoverien Bastognen metsässä, vaan Melbournen studioihin on rakennettu tarkkaan Peleliun saaren taistelumaastot. Ihme siis onkin, jos tämä sarja omilleen pääsee kovien, arviolta sadan miljoonan dollarin tuotantokustannuksien jälkeen. Toisaalta tämä lienee osa Hanksin ja Spielbergin rakkausprojektia, jonka perimmäinen tarkoitus ei ole tuottaa voittoa vaan kunnioittaa veteraaneja.
Suuri ero kahden veljessarjan välillä on myös niiden otteessa uusmediaan; Taistelutoverit ei hyödyntänyt internetin tarjoamia mahdollisuuksia juurikaan, kun taasen The Pacific-minisarja elää HBO:n sivuilla omaa elämäänsä, jossa sarjan tapahtumien historiallinen viitekehys on kuvattu hyvin tarkasti laajentaen hienosti sarjan maisemaa. Uusi minisarja ei jää pelkästään elämään kuvaruudulle, vaan tunkeutuu myös ansiokkaasti näyttöpäätteelle.
Lopulta katsoja päätyy vertailemaan sarjoja. Kumpi vai kampi? Valitsen olla valitsematta, sillä molemmat ovat loppukädessä itsensä näköisiä ja ilmeisen keskenään eri näköisiksi tarkoitettuja, ja aivan eri aikojen lapsia. Suurin vedenjakaja lienee syyskuu 2001, jota ennen tehty Taistelutoverit on idealistisempi ja sotaa käymättömän viihdekoneiston tuote. Sen pikkuveli on valmistunut maailmaan, jossa Yhdysvalloissa on tuhansia posttraumaattisia nuoria veteraaneja ja jotka ovat nähneet liikaa sotaa, jossa korkeajännityksenomaiset elementit loistavat poissaolollaan. Japanilaisten sitkeydessä on jotain talebanmaista fanatismia. Samalla tavalla vuoden 1941 Pearl Harborin pommituksen jälkeiset massavärväytymiset armeijaan toistuivat Yhdysvalloissa vuoden 2001 lopulla.
Julistetaidetta kun tarkastelee voi myös huomata että ote on siirtynyt joukosta yksilöihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti