tiistai 24. joulukuuta 2013
Mies ja ääni
Katselimme vaimon kanssa ensi keväänä Yhdysvalloissa elokuviin tulevan dokumentin Island of Lemurs:Madagascar trailerin, jossa kertojana on Morgan Freeman. Morgan Freemanin karisma kannattamassa muuten heppoista tai jopa kyseenalaista luontodokumenttia ei ole Pingviinien matkan jälkeen kovin omaperäinen ratkaisu. Mutta asiani ei koskekaan kumpaakaan luontodokumenteista vaan vaimoni kysymystä trailerin jälkeen: mitä me teemme Morgan Freemanin jälkeen?
Kysymys on oikeutettu, sillä Freeman on itse asiassa 76-vuotias. Onneksi näyttelijän työstä ei eläköidytä vaan kaatuminen tapahtuu useimmiten saappaat jalassa. Olkoonkin tässä tapauksessa Gene Hackman säännön vahvistavana poikkeuksena. Herra Hackman vetäytyi eläkkeelle noin kymmenen vuotta sitten valitellen studioiden mielenkiinnon kuolemista. Freemania kolme vuotta nuorempi ja monessa liemessä keitetty ja lähes kaikella palkittu veteraani kirjoittelee nykyään best sellereiksi nousseita villin lännen romaaneja naapurinsa kanssa.
Korkeasta iästään ja pitkästä näyttelijänurastaan huolimatta Morgan Freeman tuli suuremman huomion ja tunnustuksen kohteeksi vasta vuoden 1989 menestyselokuvassa Palveluksessanne Miss Daisy. Keskimäärin kolme elokuvaa vuodessa tekevälle Freemanille ensi vuosi (2014) on varsin näyttävä kuudella eri elokuvalla, joista kenties odotetuimpia on Christopher Nolanin valvonnassa/siunauksessa tämän hovikuvaajan Wally Pfisterin esikoisohjaama Transcendence, jonka mahtava traileri kannattaa katsoa.
Alla muutamia miehen ja äänen ikimuistoisimpia kohtauksia.
Rita Hayworth- avain pakoon (Shawshank Redemption, 1994)
Seitsemän (Seven, 1995)
Seitsemän (Seven, 1995)
Maailmojen sota (War of the Worlds, 2005), vain ääni.
Million Dollar Baby (2004).
Oikeastaan Morgan Freemanin keskeisimpien kohtauksien varaan voisi rakentaa toimivan elämän filosofian. Joten toivon sinulle Morgan Freeman pitkää ikää.
keskiviikko 22. kesäkuuta 2011
HYLLYYN HYLÄTYT
On pakko nousta pienimuotoisille digitaalisille barrikaadeille ja markkinoitava muutamaa elokuvallista tekelettä, joita muuten saattaa uhata julma hylätyn kohtalo videovuokraamossa tai maahantuojan varastossa. Kaikki niistä ovat pieniä, mutta potentiaalisia ja juuri siksi keskivertokuluttajan ulottumattomissa. Sillä keskivertokuluttajahan valitsee uuden Pirates of the Caribianin, sillä siinä on se niin helvetin hyvä Johnny Depp tai sen nimettömän B-luokan elokuvan koska Steven Seagalhan teki pari tosi tiukkaa rainaa joskus silloin kun Suomi voitti edellisen kerran jääkiekon maailmanmestaruuden.
Trollhunter:
Todellinen outolintu Norjasta. Vain muutama ihmisnäyttelijä ja pääosin käytössä oleva vähäinen maakaasu- ja turskaraha on ohjattu näyttäviin peikkoihin. Lisäksi elokuva ei lähde selittelemään naurettavaa maailmankuvaansa vaan ottaa oman asetelmansa itsekin oikealla tavalla tosissaan ja samalla vitsinä. Samalla se ihan tosissaan toimii ikäänkuin luontodokumenttina peikoista, jotka nyt sattuvat olemaan yhtä tyhmiä kuin porot ja sattuvat asumaan Norjan luonnossa. Elokuvassa on kautta linjan hyvä tunnelma ja välillä peikot aiheuttavat hyviä shokkiefektejä. Elokuva lienee myös saanut jotain "vaalirahoitusta" Norjan matkailunedistämiskeskukselta, sillä niin pittoreskisti elokuva maalailee norjalaista vuonomaisemaa. Hollywood-remake on pelättävissä tulevaisuuden korisontissa. Jos sitten peruspintakäsittelijä-Jakkekin Hervannan lähiöstä tämän löytäisi. Tietysti sillä reunaehdolla, että elokuva on tehty valtavirtastudiossa valtavirtamarkkinoinnilla ja pääosaan on saatu Seagal tai joku isohinkkinen Jessika Alpa koolla ja peellä.
Monsters:
Kun on saatu aikaan hyvä tunnelma ja saatu katsoja pitämään täysin nimettömien näyttelijöiden muodostamasta parivaljakosta, niin sitten voi vaikka pitää härskisti elokuvan avaruushirviöt melkein koko elokuvan ajan taustalla, välähdyksinä meksikolaisissa televisiouutisissa tai niiden läsnäolo niiden aiheuttamien hävityksien näyttämisenä tai ihmisten puheina leirinuotiolla. Sitten lopuksi voi paukuttaa monsterit näkyviin koko vähäisen budjetin koko arsenaalilla.
Tämä elokuva tuntuu hyvältä.Siinä nyt vain on jotain omituista hyvää mutta samalla masentavaa ja uhkaavaa tunnelmaa. Englantilaiset elokuvalehdet tätä ovat hehkuttaneet jo pidemmän aikaa ja aivan aiheesta. Jotta sitten jokin episodi-lehti voi antaa sille kymmenen riviä tekstiä vuokraelokuvien palstalla, kolme tähteä ja kommentit lajia "ihan kiva".Mutta niille pirun piraateille se antaa samassa numerossa kokonaisuudessaan noin kymmenen sivua. Ihan niinkuin se vielä lisää mainostusta ja huomiota tässä maailmassa ja ajassa tarvitsisi. En piruuttanikaan laita linkkiä POTC4-sivulle, ihan huvikseni kusen koko periaatteeni linkittää kaikkien mainitsemieni elokuvien imdb-sivut.
Ja sitten pienemmän ruudun tarjontaan.
The Walking dead:
Aivan jäätävä. Ei sinällään tarjoa mitään uutta zombie-kauhun genreen, mutta on taas niin hyvin käsikirjoitettu sarja ja siitä hyvästä versovat niin hyvät henkilöhahmot että sarja kyllä jaksoi pitää pihdeissään ja hahmojen kohtalosta olla kiinnostunut. Jäätävintä on pilottijakson päätös, jossa päähenkilö-sheriffi pakenee elävien kuolleiden massoja M1-taistelupanssarivaunun sisälle. Ainoa miinus tässä on ensimmäisen tuotantokauden pituus, joka on liian lyhyt. Vain kuusi jaksoa.
Game of thrones:
Minä joka en ole koskaan larpannut enkä larppaa, kohtasin voittajani. Fantasiaa josta pidän. Minä, joka vihasin sormusten herran viiden sivun haltijalauluja ja sukupuoletonta romanttisuutta, olen löytänyt fantasiatuotteen, jolle polvistun. George R.R. Martinin kirjoittamaan megaeepokseen perustuvan HBO-sarjan (yllätys, yllätys)keskiaikaishenkinen maailma on no, ihmisen näköinen; seksiä, raakaa väkivaltaa, juonia ja petoksia. Ei kilvillä skeittailevia hintti-keijuja vaan sukurutsaisia suhteita ja jälkikasvua Kainuun malliin ja avointa kymmenenvuotiaan pojan rintaruokintaa. Ja tässäkin rakennetaan sellaista jännitettä että oksat pois ja pala latvaa; suuren pohjoisen muurin takana on jotain pelottavaa joka ei ole tästä maailmasta ja lohikäärmeistäkin on ollut puhetta. Keskimaan Sopranos on toimiva ja hyvin sarjaa kuvaava mainoslause.
Ja varokaa nyt sitten tuoreinta Focker-Painajainen perheessä-elokuvaa. On aivan karmeaa katsottavaa. Ihmettelen taas muutamaa juttua: uiko Dustin Hoffman tosiaan niin matalissa vesissä, että tarvitsee tällaisiin lähteä mukaan. Ja Barbara Streisandin nenää voisi käyttää miinanaarana jossain Kamputseassa tai Sierra Leonessa. Oksettavaa oli katsoa kuinka siitä diivasta ei ole saatu seksikästä muuten kuin käsikirjoittamalla. Kirurgin veitselläkin oli ihan vain vähän yritetty. Tässä taas menee se Hervannan Jakkekin vipuun sillä tässäkin on Jessika Alpa mukana.
Trollhunter:
Todellinen outolintu Norjasta. Vain muutama ihmisnäyttelijä ja pääosin käytössä oleva vähäinen maakaasu- ja turskaraha on ohjattu näyttäviin peikkoihin. Lisäksi elokuva ei lähde selittelemään naurettavaa maailmankuvaansa vaan ottaa oman asetelmansa itsekin oikealla tavalla tosissaan ja samalla vitsinä. Samalla se ihan tosissaan toimii ikäänkuin luontodokumenttina peikoista, jotka nyt sattuvat olemaan yhtä tyhmiä kuin porot ja sattuvat asumaan Norjan luonnossa. Elokuvassa on kautta linjan hyvä tunnelma ja välillä peikot aiheuttavat hyviä shokkiefektejä. Elokuva lienee myös saanut jotain "vaalirahoitusta" Norjan matkailunedistämiskeskukselta, sillä niin pittoreskisti elokuva maalailee norjalaista vuonomaisemaa. Hollywood-remake on pelättävissä tulevaisuuden korisontissa. Jos sitten peruspintakäsittelijä-Jakkekin Hervannan lähiöstä tämän löytäisi. Tietysti sillä reunaehdolla, että elokuva on tehty valtavirtastudiossa valtavirtamarkkinoinnilla ja pääosaan on saatu Seagal tai joku isohinkkinen Jessika Alpa koolla ja peellä.
Monsters:
Kun on saatu aikaan hyvä tunnelma ja saatu katsoja pitämään täysin nimettömien näyttelijöiden muodostamasta parivaljakosta, niin sitten voi vaikka pitää härskisti elokuvan avaruushirviöt melkein koko elokuvan ajan taustalla, välähdyksinä meksikolaisissa televisiouutisissa tai niiden läsnäolo niiden aiheuttamien hävityksien näyttämisenä tai ihmisten puheina leirinuotiolla. Sitten lopuksi voi paukuttaa monsterit näkyviin koko vähäisen budjetin koko arsenaalilla.
Tämä elokuva tuntuu hyvältä.Siinä nyt vain on jotain omituista hyvää mutta samalla masentavaa ja uhkaavaa tunnelmaa. Englantilaiset elokuvalehdet tätä ovat hehkuttaneet jo pidemmän aikaa ja aivan aiheesta. Jotta sitten jokin episodi-lehti voi antaa sille kymmenen riviä tekstiä vuokraelokuvien palstalla, kolme tähteä ja kommentit lajia "ihan kiva".Mutta niille pirun piraateille se antaa samassa numerossa kokonaisuudessaan noin kymmenen sivua. Ihan niinkuin se vielä lisää mainostusta ja huomiota tässä maailmassa ja ajassa tarvitsisi. En piruuttanikaan laita linkkiä POTC4-sivulle, ihan huvikseni kusen koko periaatteeni linkittää kaikkien mainitsemieni elokuvien imdb-sivut.
Ja sitten pienemmän ruudun tarjontaan.
The Walking dead:
Aivan jäätävä. Ei sinällään tarjoa mitään uutta zombie-kauhun genreen, mutta on taas niin hyvin käsikirjoitettu sarja ja siitä hyvästä versovat niin hyvät henkilöhahmot että sarja kyllä jaksoi pitää pihdeissään ja hahmojen kohtalosta olla kiinnostunut. Jäätävintä on pilottijakson päätös, jossa päähenkilö-sheriffi pakenee elävien kuolleiden massoja M1-taistelupanssarivaunun sisälle. Ainoa miinus tässä on ensimmäisen tuotantokauden pituus, joka on liian lyhyt. Vain kuusi jaksoa.
Game of thrones:
Minä joka en ole koskaan larpannut enkä larppaa, kohtasin voittajani. Fantasiaa josta pidän. Minä, joka vihasin sormusten herran viiden sivun haltijalauluja ja sukupuoletonta romanttisuutta, olen löytänyt fantasiatuotteen, jolle polvistun. George R.R. Martinin kirjoittamaan megaeepokseen perustuvan HBO-sarjan (yllätys, yllätys)keskiaikaishenkinen maailma on no, ihmisen näköinen; seksiä, raakaa väkivaltaa, juonia ja petoksia. Ei kilvillä skeittailevia hintti-keijuja vaan sukurutsaisia suhteita ja jälkikasvua Kainuun malliin ja avointa kymmenenvuotiaan pojan rintaruokintaa. Ja tässäkin rakennetaan sellaista jännitettä että oksat pois ja pala latvaa; suuren pohjoisen muurin takana on jotain pelottavaa joka ei ole tästä maailmasta ja lohikäärmeistäkin on ollut puhetta. Keskimaan Sopranos on toimiva ja hyvin sarjaa kuvaava mainoslause.
Ja varokaa nyt sitten tuoreinta Focker-Painajainen perheessä-elokuvaa. On aivan karmeaa katsottavaa. Ihmettelen taas muutamaa juttua: uiko Dustin Hoffman tosiaan niin matalissa vesissä, että tarvitsee tällaisiin lähteä mukaan. Ja Barbara Streisandin nenää voisi käyttää miinanaarana jossain Kamputseassa tai Sierra Leonessa. Oksettavaa oli katsoa kuinka siitä diivasta ei ole saatu seksikästä muuten kuin käsikirjoittamalla. Kirurgin veitselläkin oli ihan vain vähän yritetty. Tässä taas menee se Hervannan Jakkekin vipuun sillä tässäkin on Jessika Alpa mukana.
lauantai 26. maaliskuuta 2011
KUIN KAKSI MARJAA
Hollywoodilla on tilastojen mukaan ollut huono taloudellinen aloitus vuodelle 2011, joskin täällä Suomessa olemme juuri saaneet nauttia vuoden 2010 parhaasta sadosta Oscar-elokuvien muodossa. Joidenkin lähteiden mukaan tulevasta kesästä on tulossa lippuluukuilla megakesä,joten tarvitaanko tässä sitten kylmää kevättä,jotta kuumasta kesästä sitten osaisi ottaa kaiken irti.
Aloin kirjoittamaan tätä puhtaasti hehkuttaakseni elokuvaa,joka idealtaan ja traileriltaan vaikuttaa olevan mielenkiintoinen omassa viihteellisessä aivot narikkaan-lajityypissään. Nimittäin pienien näyttelijöiden taloudellisesti USA:ssa hyvin menestynyt World invasion: battle Los Angeles. Elokuva,jota mainostetaan Isku Mogadishuun ja District 9 elokuvien risteytyksenä,kuulostaa juuri sellaiselta äijäporukan elokuvaillan täytteeltä. Traileri on vetävästi leikattu ja mukaansatempaava.
Ensimmäinen hajatelma on se, kuinka paljon aihe ja televisiouutisen yhdistäminen tuovatkaan District 9-elokuvan. Yhdistäväkin tekijä löytyy sillä molemmilla elokuvilla on etelä-afrikkalaiset ohjaajat. Etelä-Afrikasta tuntuu tulevan paljon hyviä toiminnan ohjaajia ja tulevaisuuden nimiä. World invasion:battle Los Angelesin Jonathan Liebesmanin ja District 9-ohjaaja Neill Blomkampin ohella X-men origins: Wolverinen ohjaaja Gavin Hood osaavat käyttää liikkuvaa kuvaa tyylikkäästi.Siis väisty Michael Bay. Lisäksi koko apartheid-trio on kotoisin Johannesburgista, joten herää kysymys siitä mitä kaupungin pohjavedessä mahtaakaan piillä?
Toinen hajatelma onkin sitten Hollywoodin tendenssi tehdä samanaikaisesti markkinoille kaksi kloonielokuvaa. Tapaa Worldinvasion:Battle Los Angelesin vähemmän tunnettu isoveli Skyline ja sen traileri.
Vastaavia hassuja kaksossattumia.Ensin vuodelta 1991 Robin Hoodit Patrick Bergin ja Kevin Costner.
Vuoden 1998 maailmantappajameteori-elokuvat Deep Impact ja Armageddon.
Kaikki kaksoset ovat eri tuotantoyhtiöiden tuottamia. Pelottavaa on nähdä kuinka mainostaiteessa on niin paljon samoja elementtäjä kaksosten kesken. Näissä kaksosten tapauksessa yleensä sääntönä on toisen jäädä perheen mustaksi lampaaksi ja flopata lippuluukuilla. Poikkeuksena sääntöön on kuitenkin meteorielokuvat sillä ne molemmat menestyivät taloudellisesti.
Aloin kirjoittamaan tätä puhtaasti hehkuttaakseni elokuvaa,joka idealtaan ja traileriltaan vaikuttaa olevan mielenkiintoinen omassa viihteellisessä aivot narikkaan-lajityypissään. Nimittäin pienien näyttelijöiden taloudellisesti USA:ssa hyvin menestynyt World invasion: battle Los Angeles. Elokuva,jota mainostetaan Isku Mogadishuun ja District 9 elokuvien risteytyksenä,kuulostaa juuri sellaiselta äijäporukan elokuvaillan täytteeltä. Traileri on vetävästi leikattu ja mukaansatempaava.
Ensimmäinen hajatelma on se, kuinka paljon aihe ja televisiouutisen yhdistäminen tuovatkaan District 9-elokuvan. Yhdistäväkin tekijä löytyy sillä molemmilla elokuvilla on etelä-afrikkalaiset ohjaajat. Etelä-Afrikasta tuntuu tulevan paljon hyviä toiminnan ohjaajia ja tulevaisuuden nimiä. World invasion:battle Los Angelesin Jonathan Liebesmanin ja District 9-ohjaaja Neill Blomkampin ohella X-men origins: Wolverinen ohjaaja Gavin Hood osaavat käyttää liikkuvaa kuvaa tyylikkäästi.Siis väisty Michael Bay. Lisäksi koko apartheid-trio on kotoisin Johannesburgista, joten herää kysymys siitä mitä kaupungin pohjavedessä mahtaakaan piillä?
Toinen hajatelma onkin sitten Hollywoodin tendenssi tehdä samanaikaisesti markkinoille kaksi kloonielokuvaa. Tapaa Worldinvasion:Battle Los Angelesin vähemmän tunnettu isoveli Skyline ja sen traileri.
Vastaavia hassuja kaksossattumia.Ensin vuodelta 1991 Robin Hoodit Patrick Bergin ja Kevin Costner.
Vuoden 1998 maailmantappajameteori-elokuvat Deep Impact ja Armageddon.
Kaikki kaksoset ovat eri tuotantoyhtiöiden tuottamia. Pelottavaa on nähdä kuinka mainostaiteessa on niin paljon samoja elementtäjä kaksosten kesken. Näissä kaksosten tapauksessa yleensä sääntönä on toisen jäädä perheen mustaksi lampaaksi ja flopata lippuluukuilla. Poikkeuksena sääntöön on kuitenkin meteorielokuvat sillä ne molemmat menestyivät taloudellisesti.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
ETSIMÄSSÄ ELOKUVIEN ISÄN MALLIA
Isänpäivänä ja hieman sitä ennen isyys, isät ja miehisyys ovat rankasti tapetilla. Itse tulen näin ollen hieman jälkijunassa, tämä kirjoitus kun saanee päätteekseen julkaise teksti-painikkeesta hetkellä, jolloin isänpäivää on jäljellä enää minuutteja. Itselleni kyseessä on ensimmäinen isänpäiväni, joten mietin hetkittäin aika paljon omaa onnistumistani pienen Alvar-pojan isänä ja peilaan suoriutumistani roolissani isänä.
Ei siis ole ihme, tai sattumaa että elokuvien isä-hahmoja tulee katsottua melko erilaisella silmällä. Tutkin oman kokoelmani läpi katsoen sitä isyyden spektrin läpi ja tulin löytäneeksi seuraavanlaisia isyyden ja isyyden ilmenemisen alalajeja elokuvien maailmasta.
Sankari-isät:
Välillä tuntuu, että elokuvien isä on täysi tumppu ja tohvelisankari, jota omat lapset häpeävät ja vaimo pitää arkisena. Isälle sankariksi nousuun ei riitäkään se, että keskellä yötä malttaa olla heittämättä järjettömästi väestönsuojelusireenin lailla huutavaa jälkikasvuaan vaippojenvaihtopisteeltä kylpyhuoneen seinään. Sankaruutta ei myöskään löydy isistä, jotka opettavat useiden tuntien ja päivien ajan jälkikasvuaan pyöräilemään tai luistelemaan. Ei, amerikkalaisten elokuvien sankari-isät jalostuvat kovassa paineessa ja kuumuudessa kuten hiilenpalat timanteiksi. Siihen vaaditaan bensaräjähdyksiä ja laulavia 9mm:n pistooleita, jotta isä voi lunastaa itselleen paikan joulupöydän päästä. Tällaisista elokuvista malliesimerkkejä ovat mm:
- Die Hard ( Bruce Williksen pitää lähes kuolla, että vaimo suostuu käyttämään samaa sukunimeä ja jotta saa tapaamisoikeuden lapsiin)
- Armageddon (Liv Tyler ymmärtää isän arvon vasta kun tiukkapipoinen isä uhrautuu vihaamansa Tylerin poikaystävän edestä)
- 2012 (John Cusackin kirjailijana epäonnistunut limousine-kuljettaja pelastaa perheensä ja ex-vaimonsa läpi kaikkien mahdollisten luonnonkatastrofien ja saa luvan omata perheen. On myös huomattava, että ex-vaimon nykyinen siippa pitää käsikirjoittaa hengiltä)
- Maailmojen sota ( Tom Cruisen duunari hädin tuskin saa pidettyä jälkikasvuaan hengissä kalustetussa tilassa, mutta maata vastaan sotivat marsilaiset saavat tuta Tompan isänvaistojen synnyttämän suojeluvietin).
Vaikea isäsuhde:
Isäsuhde on aikuisiällä miehentaimelle merkitsevä, paljon merkitsevämpi kuin äidin hyväksyntä. Miehen oman elämän malliesimerkkimieheltä saatavan hyväksynnän merkitys on sellainen seikka, jonka perässä moni mies juoksee koko elämänsä. Ja joskus myös oman isänsä kuoleman jälkeen. Ei siis ole sattumaa, että Hollywoodkin on hyväksikäyttänyt tätä ihmisen sisäänrakennettua viettiä. Tälläisesta isän merkityksestä ja hyväksynnästä ammentavia elokuvia ovat mm.
- koko Kummisetä-trilogia (Kolme poikaa kilpailevat isän hyväksynnästä ja paikasta auringossa, isänä onnistumisen teemoja käydään muutenkin läpi koko sarjan)
- Billy Elliot (Tanssiva poika ei mahdu englantilaiseen mainarityöläisperheen arkeen tai kaivoksessa viihtyvän isän mentaaliseen maailmaan, jossa terve poika pelaa jalkapalloa tai jalkapalloa tai jalkapalloa...)
- American Beauty (Wes Bentleyn esittämä outo poika ei saa hyväksyntää merijalkaväen-evp-eversti-isältään)
- The Game (Itsemurhan tehneen isän varjo painaa Michael Douglasin esittämän huippuliikemiehen hartioita)
- Walk the Line ( Isän hyväksynnän hakeminen ajaa Johnny Cashin huumausaine- ja alkoholikierteeseen)
Isällisiä neuvoja elokuvasta Kummisetä.
Naurut isän kustannuksella:
Välillä vanhempi sukupolvi ei vain ymmärrä nuorempaa. Vanhempi, kalkkeutunut sukupolvi ei tee sitä pahuuttaan, ja näin sille nauraminenkaan ei tapahdu ilkeällä sivuäänellä vaan huumori on loppukädessä sydämellistä. Tällaisia esimerkkejä ovat mm:
- Perhe on painajainen ja Painajainen perheessä (Robert DeNiron esittämä appiukko on CIA-taustoineen piikki Ben Stillerin esittämän vävypojan lihassa)
- American Pie-sarja (Eugene Levyn esittämä isä yrittää sydämellisellä, mutta nololla tavalla opettaa pojalleen seksuaalisen elämän pelisääntöjä, usein melko noloin lopputuloksin)
- Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (Nukkavieru Henry Jones sr. on loistava koominen sidekick Harrison Fordin klassiselle toimintasankarille. Vanhemman miehen älyllisen ja nuoremman miehen toiminnallisemman arkeologian eroista haetaan oikeasti hauskaa huumoria)
- Paluu tulevaisuuteen-sarja ( Poika kohtaa samanikäisen isänsä, joka on kaikkien nörttien isä ja äiti, mutta poika saa isänsä miehistymään)
Pojallisia neuvoja elokuvassa Paluu tulevaisuuteen.
Isän tai tämän haamun kanssa kilpasilla:
Joskus elokuvissa poika valitsee isän ammatin, ja joutuu voittamaan isänsä sekä henkisesti, että teoillaan voidakseen elää täysipainoista elämää. Tällaisissa elokuvissa pojissa on mahdollisuudet suurtekoihin, mutta isän kanssa kilpaileminen estää nousun todelliselle tasolle, kunnes oikea nainen tai opettaja tekee pojasta täyden miehen. Tällaisia elokuvia ovat mm:
- Upseeri ja herrasmies (Richard Gere häpeää juoppoa aliupseeri-isäänsä ja kilvoittelee isänsä kanssa mennen laivaston lentäjien upseerikoulutukseen)
- Top Gun (Tom Cruise kilpailee lentäjäisänsä haamun kanssaläpimurtoelokuvassaan. Isä on kaatunut salaisessa operaatiossa mutta Tom Cruise ei tiedä kaikkia faktoja.)
- The Recruit (Colin Farrelin esittämä nuori it-nero päätyy CIA:n koulutukseen, koska isä on kadonnut epäilyttävissä olosuhteissa ja poika yrittää selvittää tämän CIA-taustaa)
- Batman Begins (Isän ja äidin kuolema ovat tehneet Bruce Waynesta moniongelmaisen, joka menneisyyden tragedian takia metsästää rikollisia)
Isä on hirviö:
Joskus vain väärnlaiset ihmiset saavat lapsia. Siltikin lapsi rakastaa, tai ainakin yrittää rakastaa isää, mutta tehtävä on lähes mahdoton. Hakkaavasta tai seksuaalisesti hyväksikäyttävästä isästä on saatu monen elokuvahahmon luiden ympärille lihaa, toiminnan selittävä perustelu. Esimerkkielokuvia:
- Hohto ( Jack Nicholsonin alkoholisti-isä sekoaa ikävän menneisyyden omaavassa eristyneessä hotellissa. Perhedynamiikka ja menneisyys sotkee kuvion ilkeäksi kujanjuoksuksi.
- Pahuus ( Tässä loistavassa ruotsalaisessa elokuvassa paha isäpuoli on onnistunut hakkaamaan nuoresta miehestä sisukkaan taistelijan)
- Towelhead (islamilaisessa siirtolaisperheessä kuplii. Ankara isä on itselleen liberaali, mutta teini-ikäinen tytär on auttamatta huora hapuillessaan teini-iän heräävässä seksuaalisuudessa)
Isä puun ja kuoren välissä/Välillä isyys on helvetin kova laji:
Rakastamiseen olennaisena osana liittyy menettämisen pelko ja sitä kautta suojelemisen vaistot. Kun rakkaus on uhattuna, isänvaistot voivat ajaa isän kuilun reunalle. Tällaisista elokuvista oivia esimerkkejä ovat mm:
- suomalaisessa elokuvassa Akseli ja Elina Akseli selviää vapaussodan vankileireiltä menettääkseen kolme poikaansa Talvi- ja jatkosodissa.
- Tie-elokuvassa Viggo Mortensenin kärsivä isä kulkee tuhoutuneen maailman läpi pyrkien suojelemaan kaikin mahdollisin uhrauksin omaa poikaansa. Biologisen selvitymisen ja raskaan rakastamisen mallielokuva.
- Oma taivas-elokuvassa Mark Wahlbergin esittämä isä menettää tyttärensä raiskaaja/tappajalle ja on ajaa itsensä hulluksi ja perheensä hajalle.
- Matkalla Perditioniin -elokuvassa Tom Hanksin esittämä mafian tappaja joutuu itse listalle ja menettää perheensä toista poikaansa lukuunottamatta.
- Michael Douglasin esittämä mies sekoaa kuumeisessa ruuhkassa ja lähtee etsimään oikeudenmukaisuutta ja tyttärensä tapaamisoikeutta elokuvassa Rankka päivä.
- Perheen taloutta pyörittääkseen suomalainen mies ryhtyy vaikka prostituoiduksi laadukkaassa kotimaisessa elokuvassa Miehen työ.
Realistista isyyttä:
Sitten on vain normaaleja isiä, jotka yrittävät pärjätä. Elämä ei aina tarjoa parastaan ja se maistuu kompromisille. Tällaisten elokuvien isät joutuvat jopa kertomaan lapsilleen ikäviä uutisia. Tällaisesta elokuvista esimerkeiksi käyvät mm:
- Wall street, jossa oikean elämän isä ja poika Martin ja Charlie Sheen esittävät lentokonetehtaan työntekijää ja pörssiohjusta
- Marley& Me, elokuvassa perhearki maistuu arjelle ja isä kasvaa isäksi koiran mukana.
- Little Childrenin toinen isä kokee jääneensä kolmanneksi pyöräksi ja herää kaipaamaan nuoruuden tunnetta. Toisessa perheessä isä masturboi internetissä ostamien alushousujen kanssa.
Onnellista isyyttä:
Tämä isyyden lajeista, ainakin elokuvissa harvinaisin laji. Onnellisesta elämästä kuin ei saa hyvän elokuvan jännitettä tahi aihetta. Siltikin onnisuneita isähahmoja elokuvista löytyy:
- Ehdottomasti, ehkä-elokuvassa mainio Ryan Reynolds kertoo komealla tarinalla tyttärelleen totuuden tämän äidistä.
- Onnen potkuja-elokuvassa tosielämän tarinassa tosielämän isä ja poika Will ja Jaden Smith saavat rankankin tarinan vaikuttamaan onnelliselta. Hyvän mielen elokuva parhaasta päästä.
- Tom Hanks on mainio isä elokuvassa Uneton Seattlessa. Pojan pitää välillä potkia lempeästi isäänsä eteenpäin lemmen poluilla, jotta lopun kohtaaminen Meg Ryanin kanssa Empire State Buildingissa on mahdollista.
Tosielämän isä ja poika valkokankaan todellisuuspohjaisessa elokuvassa Onnen potkuja.
Ei siis ole ihme, tai sattumaa että elokuvien isä-hahmoja tulee katsottua melko erilaisella silmällä. Tutkin oman kokoelmani läpi katsoen sitä isyyden spektrin läpi ja tulin löytäneeksi seuraavanlaisia isyyden ja isyyden ilmenemisen alalajeja elokuvien maailmasta.
Sankari-isät:
Välillä tuntuu, että elokuvien isä on täysi tumppu ja tohvelisankari, jota omat lapset häpeävät ja vaimo pitää arkisena. Isälle sankariksi nousuun ei riitäkään se, että keskellä yötä malttaa olla heittämättä järjettömästi väestönsuojelusireenin lailla huutavaa jälkikasvuaan vaippojenvaihtopisteeltä kylpyhuoneen seinään. Sankaruutta ei myöskään löydy isistä, jotka opettavat useiden tuntien ja päivien ajan jälkikasvuaan pyöräilemään tai luistelemaan. Ei, amerikkalaisten elokuvien sankari-isät jalostuvat kovassa paineessa ja kuumuudessa kuten hiilenpalat timanteiksi. Siihen vaaditaan bensaräjähdyksiä ja laulavia 9mm:n pistooleita, jotta isä voi lunastaa itselleen paikan joulupöydän päästä. Tällaisista elokuvista malliesimerkkejä ovat mm:
- Die Hard ( Bruce Williksen pitää lähes kuolla, että vaimo suostuu käyttämään samaa sukunimeä ja jotta saa tapaamisoikeuden lapsiin)
- Armageddon (Liv Tyler ymmärtää isän arvon vasta kun tiukkapipoinen isä uhrautuu vihaamansa Tylerin poikaystävän edestä)
- 2012 (John Cusackin kirjailijana epäonnistunut limousine-kuljettaja pelastaa perheensä ja ex-vaimonsa läpi kaikkien mahdollisten luonnonkatastrofien ja saa luvan omata perheen. On myös huomattava, että ex-vaimon nykyinen siippa pitää käsikirjoittaa hengiltä)
- Maailmojen sota ( Tom Cruisen duunari hädin tuskin saa pidettyä jälkikasvuaan hengissä kalustetussa tilassa, mutta maata vastaan sotivat marsilaiset saavat tuta Tompan isänvaistojen synnyttämän suojeluvietin).
Vaikea isäsuhde:
Isäsuhde on aikuisiällä miehentaimelle merkitsevä, paljon merkitsevämpi kuin äidin hyväksyntä. Miehen oman elämän malliesimerkkimieheltä saatavan hyväksynnän merkitys on sellainen seikka, jonka perässä moni mies juoksee koko elämänsä. Ja joskus myös oman isänsä kuoleman jälkeen. Ei siis ole sattumaa, että Hollywoodkin on hyväksikäyttänyt tätä ihmisen sisäänrakennettua viettiä. Tälläisesta isän merkityksestä ja hyväksynnästä ammentavia elokuvia ovat mm.
- koko Kummisetä-trilogia (Kolme poikaa kilpailevat isän hyväksynnästä ja paikasta auringossa, isänä onnistumisen teemoja käydään muutenkin läpi koko sarjan)
- Billy Elliot (Tanssiva poika ei mahdu englantilaiseen mainarityöläisperheen arkeen tai kaivoksessa viihtyvän isän mentaaliseen maailmaan, jossa terve poika pelaa jalkapalloa tai jalkapalloa tai jalkapalloa...)
- American Beauty (Wes Bentleyn esittämä outo poika ei saa hyväksyntää merijalkaväen-evp-eversti-isältään)
- The Game (Itsemurhan tehneen isän varjo painaa Michael Douglasin esittämän huippuliikemiehen hartioita)
- Walk the Line ( Isän hyväksynnän hakeminen ajaa Johnny Cashin huumausaine- ja alkoholikierteeseen)
Isällisiä neuvoja elokuvasta Kummisetä.
Naurut isän kustannuksella:
Välillä vanhempi sukupolvi ei vain ymmärrä nuorempaa. Vanhempi, kalkkeutunut sukupolvi ei tee sitä pahuuttaan, ja näin sille nauraminenkaan ei tapahdu ilkeällä sivuäänellä vaan huumori on loppukädessä sydämellistä. Tällaisia esimerkkejä ovat mm:
- Perhe on painajainen ja Painajainen perheessä (Robert DeNiron esittämä appiukko on CIA-taustoineen piikki Ben Stillerin esittämän vävypojan lihassa)
- American Pie-sarja (Eugene Levyn esittämä isä yrittää sydämellisellä, mutta nololla tavalla opettaa pojalleen seksuaalisen elämän pelisääntöjä, usein melko noloin lopputuloksin)
- Indiana Jones ja viimeinen ristiretki (Nukkavieru Henry Jones sr. on loistava koominen sidekick Harrison Fordin klassiselle toimintasankarille. Vanhemman miehen älyllisen ja nuoremman miehen toiminnallisemman arkeologian eroista haetaan oikeasti hauskaa huumoria)
- Paluu tulevaisuuteen-sarja ( Poika kohtaa samanikäisen isänsä, joka on kaikkien nörttien isä ja äiti, mutta poika saa isänsä miehistymään)
Pojallisia neuvoja elokuvassa Paluu tulevaisuuteen.
Isän tai tämän haamun kanssa kilpasilla:
Joskus elokuvissa poika valitsee isän ammatin, ja joutuu voittamaan isänsä sekä henkisesti, että teoillaan voidakseen elää täysipainoista elämää. Tällaisissa elokuvissa pojissa on mahdollisuudet suurtekoihin, mutta isän kanssa kilpaileminen estää nousun todelliselle tasolle, kunnes oikea nainen tai opettaja tekee pojasta täyden miehen. Tällaisia elokuvia ovat mm:
- Upseeri ja herrasmies (Richard Gere häpeää juoppoa aliupseeri-isäänsä ja kilvoittelee isänsä kanssa mennen laivaston lentäjien upseerikoulutukseen)
- Top Gun (Tom Cruise kilpailee lentäjäisänsä haamun kanssaläpimurtoelokuvassaan. Isä on kaatunut salaisessa operaatiossa mutta Tom Cruise ei tiedä kaikkia faktoja.)
- The Recruit (Colin Farrelin esittämä nuori it-nero päätyy CIA:n koulutukseen, koska isä on kadonnut epäilyttävissä olosuhteissa ja poika yrittää selvittää tämän CIA-taustaa)
- Batman Begins (Isän ja äidin kuolema ovat tehneet Bruce Waynesta moniongelmaisen, joka menneisyyden tragedian takia metsästää rikollisia)
Isä on hirviö:
Joskus vain väärnlaiset ihmiset saavat lapsia. Siltikin lapsi rakastaa, tai ainakin yrittää rakastaa isää, mutta tehtävä on lähes mahdoton. Hakkaavasta tai seksuaalisesti hyväksikäyttävästä isästä on saatu monen elokuvahahmon luiden ympärille lihaa, toiminnan selittävä perustelu. Esimerkkielokuvia:
- Hohto ( Jack Nicholsonin alkoholisti-isä sekoaa ikävän menneisyyden omaavassa eristyneessä hotellissa. Perhedynamiikka ja menneisyys sotkee kuvion ilkeäksi kujanjuoksuksi.
- Pahuus ( Tässä loistavassa ruotsalaisessa elokuvassa paha isäpuoli on onnistunut hakkaamaan nuoresta miehestä sisukkaan taistelijan)
- Towelhead (islamilaisessa siirtolaisperheessä kuplii. Ankara isä on itselleen liberaali, mutta teini-ikäinen tytär on auttamatta huora hapuillessaan teini-iän heräävässä seksuaalisuudessa)
Isä puun ja kuoren välissä/Välillä isyys on helvetin kova laji:
Rakastamiseen olennaisena osana liittyy menettämisen pelko ja sitä kautta suojelemisen vaistot. Kun rakkaus on uhattuna, isänvaistot voivat ajaa isän kuilun reunalle. Tällaisista elokuvista oivia esimerkkejä ovat mm:
- suomalaisessa elokuvassa Akseli ja Elina Akseli selviää vapaussodan vankileireiltä menettääkseen kolme poikaansa Talvi- ja jatkosodissa.
- Tie-elokuvassa Viggo Mortensenin kärsivä isä kulkee tuhoutuneen maailman läpi pyrkien suojelemaan kaikin mahdollisin uhrauksin omaa poikaansa. Biologisen selvitymisen ja raskaan rakastamisen mallielokuva.
- Oma taivas-elokuvassa Mark Wahlbergin esittämä isä menettää tyttärensä raiskaaja/tappajalle ja on ajaa itsensä hulluksi ja perheensä hajalle.
- Matkalla Perditioniin -elokuvassa Tom Hanksin esittämä mafian tappaja joutuu itse listalle ja menettää perheensä toista poikaansa lukuunottamatta.
- Michael Douglasin esittämä mies sekoaa kuumeisessa ruuhkassa ja lähtee etsimään oikeudenmukaisuutta ja tyttärensä tapaamisoikeutta elokuvassa Rankka päivä.
- Perheen taloutta pyörittääkseen suomalainen mies ryhtyy vaikka prostituoiduksi laadukkaassa kotimaisessa elokuvassa Miehen työ.
Realistista isyyttä:
Sitten on vain normaaleja isiä, jotka yrittävät pärjätä. Elämä ei aina tarjoa parastaan ja se maistuu kompromisille. Tällaisten elokuvien isät joutuvat jopa kertomaan lapsilleen ikäviä uutisia. Tällaisesta elokuvista esimerkeiksi käyvät mm:
- Wall street, jossa oikean elämän isä ja poika Martin ja Charlie Sheen esittävät lentokonetehtaan työntekijää ja pörssiohjusta
- Marley& Me, elokuvassa perhearki maistuu arjelle ja isä kasvaa isäksi koiran mukana.
- Little Childrenin toinen isä kokee jääneensä kolmanneksi pyöräksi ja herää kaipaamaan nuoruuden tunnetta. Toisessa perheessä isä masturboi internetissä ostamien alushousujen kanssa.
Onnellista isyyttä:
Tämä isyyden lajeista, ainakin elokuvissa harvinaisin laji. Onnellisesta elämästä kuin ei saa hyvän elokuvan jännitettä tahi aihetta. Siltikin onnisuneita isähahmoja elokuvista löytyy:
- Ehdottomasti, ehkä-elokuvassa mainio Ryan Reynolds kertoo komealla tarinalla tyttärelleen totuuden tämän äidistä.
- Onnen potkuja-elokuvassa tosielämän tarinassa tosielämän isä ja poika Will ja Jaden Smith saavat rankankin tarinan vaikuttamaan onnelliselta. Hyvän mielen elokuva parhaasta päästä.
- Tom Hanks on mainio isä elokuvassa Uneton Seattlessa. Pojan pitää välillä potkia lempeästi isäänsä eteenpäin lemmen poluilla, jotta lopun kohtaaminen Meg Ryanin kanssa Empire State Buildingissa on mahdollista.
Tosielämän isä ja poika valkokankaan todellisuuspohjaisessa elokuvassa Onnen potkuja.
torstai 11. marraskuuta 2010
HOMOISTA ON TULLUT NYKYPÄIVÄN ALKOHOLISTEJA, HULLUJA JA VAMMAUTUNEITA
Otsikko on jopa Päivi Räsäsen kansallissos...kristillisdemokraattisten linjausten jälkeiseen aikaan niin provosoiva, että aloitan välittömästi linjani pehmentämisen; otsikolla viittaan siihen, miten aiemmin uskottavuutta hakeneet näyttelijät pitkään etsivät roolia jossa nämä pääsivät näyttelemään mieleltään häiriintyneen tai fyysisesti vammautuneen osaa, sillä elokuva-akatemialla oli pitkään tendenssi palkita näyttelijöitä näiden uskalluksesta hypätä näihin haastavina koettuihin rooleihin. Nykyään nämä A-listan tunnustetut, mutta Oscar-patsaalla tunnustamattomat miesnäyttelijät hakeutuvat homomiesten rooleihin vimmalla, jonka ylittää vain suomalaisten homomiesten hakeutuminen Dance- ja Trendi-televisio-ohjelmiin.
Vale, emävale, tilasto?
Laadin seuraavan tilaston tarkastelemalla parhaan miesnäyttelijän ja -sivuosanäyttelijän kategorioissa ehdolla olleita näyttelijöitä vuosikymmenittäin aikavälillä 1980- 2010. Mielisairaskategoriaan olen lukenut myös mm. Anthony Hopkinsin suorituksen elokuvan Uhrilampaat Hannibal Lecterinä. Vammatuneet sarjaan olen myös lukenut esim. Forrest Gumpin sillä tulkinnanvaraisuudella, että hahmolla ilmeisesti on jokin kehitykseen liittyvä vamma sekä Jamie Foxxin suorituksen sokeana Ray Charlesina. On myös huomioitava, että ehdokkaita kumpaankin miesnäyttelijän kategoriaan yhteensä vuosikymmenessä on 100.
Oscar-ehdokkaat ja -palkitut:
Oscar-palkitut:
Tendenssi ainakin omaan silmääni vaikuttaa melko ilmeiseltä. Homoista on tulossa salonki- ja valkokangaskelpoisia.
Naurun aiheena
Tutkimalla ehdokkaita selvisi muutamia hauskoja yksityiskohtia; 1980-luvun alussa on ollut eräänlainen ristiinpukeutumistrendi (mm Dustin Hoffman Tootsie-lyömättömässä lyylissä), jossa nauruja on irrotettu sukupuoliasetelmilla leikkimisellä.
Identiteettiä hakemassa
Oliver Stone oli toki jo 1970-luvun lopussa saanut käsikirjoitus-Oscarin elokuvasta Keskiyön pikajuna, jossa sivuttiin homoseksuaalisuutta. Silloinkin tapahtumapaikka oli turkkilainen vankila, ja amerikkalainen päähenkilö homoseksuaalisen kohde kuin aktiivinen toimija. Elokuvan ote homoseksuaalisuuteen on myös kaksijakoinen; samalla kun homoseksuaalisuus on pahimmillaan vartijoiden harjoittamia brutaaleja raiskauksia, toisaalla hellä pesulahetki ruotsalaisen (yllätys) miesvangin kanssa esitetään jopa esteettisen kauniisti. Vuonna 1985 akatemia osoitti rohkeutta ja palkitsi William Hurtin tämän suorituksesta eteläamerikkalaisena homovankina elokuvassa Hämähäkkinaisen suudelma. Oliko mahdollista että homoseksuaalisuutta oli helpompi esittää ja palkita, kun tapahtumapaikka oli etelä-amerikkalainen vankila ja homoseksuaali päähahmo ei ollut amerikkalainen?
Kaapin ovi aukeaa.
Manner-USA:han homoseksuaalisuus astui vasta 1980-90-lukujen taitteessa kun vuoden 1989 Ikuiset ystävät elokuvassa käsiteltiin HIV:tä new yorkilaisissa homopiireissä. Elokuva sai miessivuosa Oscar-ehdokkuuden. Läpimurto tehtiin vasta Jonathan Demmen elokuvassa Philadelphia vuonna 1993, jossa amerikkalaisen lakifirman kaapissa olevaa homoa esitti amerikkalaiseksi jokamiehen esittäjäksi vasta matkaa tekevä Tom Hanks. Hanks palkittiin elokuvasta parhaan miespääosan Oscar-patsaalla. Hetken aikaa Hollywood jakoi moraalista tukea homoseksuaalisuudelle ja liputti asian puolesta avoimesti. Kaapin ovi avautui pysyvästi. Drag queenit raahattiin ensin esille vakavammin Australiassa elokuvassa Priscilla, aavikon kuningatar (1994) ja se sai amerikkalaisen, kevyemmän vastineensa, kun karskit urokset Patrick Swayze ja Wesley Snipes vaihtoivat toimintaelokuvat korkokenkiin ja sukkahousuihin elokuvassa To Wong Foo, thanks for everything, Julie Newmar (1995). Robin Williams ja Nathan Lane esittivät keski-ikäistä homoparia komediassa Lainahöyhenissä (1996). Komedia menestyi, pitkälti varmaan Williamsin uralla vallinneen nosteen ansiosta. Ote homoseksuaalisuuteen oli vahvasti heteroseksuaalisen naureskeleva.
Gay parade
2000-luvun alkua voidaan pitää varsinaisena uudenlaisen elokuvahomoseksuaalisuuden esiinmarssina. Yhdeksi keskeiseksi välineeksi muodostui televisio ja varsinkin HBO-televisioyhtiön ohjelmat kuten Kylmä rinki ja Mullan alla, joissa homoseksuaalista rakkautta esitettiin aiempaa laajemmalla spektrillä ja sen luonnetta uskallettiin verrata heteroparisuhteeseen. Sinkkuelämää-sarjassa lanseerattiin faghag-käsite, jossa heteronaisella voi olla homomies sydänystävänä. Keskeisenä figuurina television homobuumille voidaan pitää käsikirjoittaja-ohjaaja Alan Ballia, jolla julkihomona lienee myös oma agendansa ajettavana. Alan Ballin kynänjälkeä ovat mm. Mullan Alla-sarja ja uusi True blood-sarja, jossa vampyyrit ovat, ikään kuin sattumalta tulleet kaapista ulos. Ball käsikirjoitti myös American beauty-elokuvan, jossa Chris Cooperin esittämä merijalkaväen evp-eversti toimii tragedian välikätenä tajutessaan oman todellisen seksuaalisen suuntautumisensa. L-koodi-sarjassa seurattiin perässä brittiläistä Älä kerro äidille -sarjaa (1999) ja uskallettiin ottaa keskiöön lesbonaiset. Tony Kushner sovitti televisioon palkitun Angels in America-näytelmänsä ja sai pääosaan Al Pacinon, Meryl Streepin ja Emma Thompsonin. Älä kerro äidille sai myös amerikkalaisen vastineen.
Boys don’t cry (1999) puki valkokangasasuun tosielämän tarinan tytöstä nimeltä Brandon Teena, joka esitti pitkään poikaa, kunnes tuli ystäväpiirinsä miesten raiskaamaksi ja tappamaksi. Hillary Swank palkittiin uransa ensimmäisellä Oscarilla. Vuonna 2005 kiinalainen ohjaaja järkytti Yhdysvaltoja sijoittamalla elokuvan Brokeback mountain keskiössä olevan homoparin ammateista periamerikkalaisimpaan; cowboyn saappaisiin. Molemmat, Hollywoodin nuoren polven suurlupaukset Heath Ledger ja Jake Gyllenhaal palkittiin rohkeista suorituksistaan Oscar-ehdokkuuksilla.
Omasta mielestäni elokuvan näkemisen jälkeen on vaikea miettiä homoseksuaalisuutta vanhentuneiden standardien kautta, sillä Brokeback mountain nousee homoteeman yläpuolelle ennen kaikkea kauniiksi elokuvasta rakkaudesta, joka rakastettiin traagisesti väärässä ajassa ja paikassa. Samalla elokuvan rakkaussuhde esitetään myös muussa valossa kuin pelkkinä fyysisisinä telttatuokioina.
Nuorien ja rohkeiden jälkeen oli vanhempien ja rohkeiden vuoro. Sean Penn hyppäsi ensimmäisen julkista virkaa hoitaneen julkihomon Harvey Milkin rooliin elokuvassa Milk. Pennin suoritus vääjäämättömän loppunsa vaistoavana san franciscolaisaktiivina homomaneereineen on loistava ja humaani, jopa sydäntäsärkevä. Yhdennäköisyys on myös ilmeinen.
Toinen ja viimeisin heittäytyminen nähtiin kun naisiinkäyvän austenilaisen kartanoromantiikan brittiläinen ilmentymä Colin Firth oli A single man. Elokuva alkaa pitkälti siitä pisteestä, mihin Brokeback mountain jäi: keski-ikäinen homomies menettää elämänsä rakkauden, ja elämänhalunsa, ja matkaakin kohti itsemurhaansa löytääkseen elämälle maun ja mielekkyyden. Hollywoodissa Homoudesta on tullut niin arkista ja hyväksyttyä, että sitä voi jopa lähestyä taasen jopa huumorin sävyttämänä kuten tekevät mainio Ewan McGregor ja kieliposkinen Jim Carrey elokuvassa I love you, Philip Morris.
Suomalainen liikkuva kuva ja homoseksuaalisuus
Suomalaisessa valtavirta elokuvassa homoseksuaalisuus tuntuu edelleen olevan tabu. Vasta viime aikoina elokuvissa on alettu nähdä homoja ja homoseksuaalisuutta, mutta aiheelle on joko hyväntahtoisesti naurettu (FC Venus)tai sitä on esitetty inhonsekaisessa kontekstissa (Käsky). Milloin olisi aika tehdä suomalainen Brokeback mountain, jossa Pohjois-Karjalan lapsuudenystävät ja ikuiset poikamiehet löytävät toisensa ja homoseksuaalisuutensa metsästysseuran passissa fyysisenä aktina, jota myöhemmin häpeillään ja kierrellään ? Yli 30 000 kirkosta eronnutta viitaavat siihen, että markkinoita uudelle lähestymistavalle voisi olla.
Amerikkalaiset elokuvat ja FabFive-tyyppiset ohjelmat ovat tehneet homoseksuaalisuudesta avoimemman aiheen. Henkisesti on kuljettu pitkä matka ristiinpukeutumisteemoille naureskelusta Sean Pennin Milkkiin, jossa homot myönnetään aidosti tunteviksi ihmisiksi, joilla on oikeus vapaaseen olemassaoloon. Samoin matka näkyy vertaamalla kahta homokomediaa, Lainahöyhenissä ja I love you Philip Morris. Siinä missä aiempi nauraa homomaneereille, toinen nauraa tarinalle, jossa hauska huijari sattuukin olemaan homoseksuaali.
Vale, emävale, tilasto?
Laadin seuraavan tilaston tarkastelemalla parhaan miesnäyttelijän ja -sivuosanäyttelijän kategorioissa ehdolla olleita näyttelijöitä vuosikymmenittäin aikavälillä 1980- 2010. Mielisairaskategoriaan olen lukenut myös mm. Anthony Hopkinsin suorituksen elokuvan Uhrilampaat Hannibal Lecterinä. Vammatuneet sarjaan olen myös lukenut esim. Forrest Gumpin sillä tulkinnanvaraisuudella, että hahmolla ilmeisesti on jokin kehitykseen liittyvä vamma sekä Jamie Foxxin suorituksen sokeana Ray Charlesina. On myös huomioitava, että ehdokkaita kumpaankin miesnäyttelijän kategoriaan yhteensä vuosikymmenessä on 100.
Oscar-ehdokkaat ja -palkitut:
Oscar-palkitut:
Tendenssi ainakin omaan silmääni vaikuttaa melko ilmeiseltä. Homoista on tulossa salonki- ja valkokangaskelpoisia.
Naurun aiheena
Tutkimalla ehdokkaita selvisi muutamia hauskoja yksityiskohtia; 1980-luvun alussa on ollut eräänlainen ristiinpukeutumistrendi (mm Dustin Hoffman Tootsie-lyömättömässä lyylissä), jossa nauruja on irrotettu sukupuoliasetelmilla leikkimisellä.
Identiteettiä hakemassa
Oliver Stone oli toki jo 1970-luvun lopussa saanut käsikirjoitus-Oscarin elokuvasta Keskiyön pikajuna, jossa sivuttiin homoseksuaalisuutta. Silloinkin tapahtumapaikka oli turkkilainen vankila, ja amerikkalainen päähenkilö homoseksuaalisen kohde kuin aktiivinen toimija. Elokuvan ote homoseksuaalisuuteen on myös kaksijakoinen; samalla kun homoseksuaalisuus on pahimmillaan vartijoiden harjoittamia brutaaleja raiskauksia, toisaalla hellä pesulahetki ruotsalaisen (yllätys) miesvangin kanssa esitetään jopa esteettisen kauniisti. Vuonna 1985 akatemia osoitti rohkeutta ja palkitsi William Hurtin tämän suorituksesta eteläamerikkalaisena homovankina elokuvassa Hämähäkkinaisen suudelma. Oliko mahdollista että homoseksuaalisuutta oli helpompi esittää ja palkita, kun tapahtumapaikka oli etelä-amerikkalainen vankila ja homoseksuaali päähahmo ei ollut amerikkalainen?
Kaapin ovi aukeaa.
Manner-USA:han homoseksuaalisuus astui vasta 1980-90-lukujen taitteessa kun vuoden 1989 Ikuiset ystävät elokuvassa käsiteltiin HIV:tä new yorkilaisissa homopiireissä. Elokuva sai miessivuosa Oscar-ehdokkuuden. Läpimurto tehtiin vasta Jonathan Demmen elokuvassa Philadelphia vuonna 1993, jossa amerikkalaisen lakifirman kaapissa olevaa homoa esitti amerikkalaiseksi jokamiehen esittäjäksi vasta matkaa tekevä Tom Hanks. Hanks palkittiin elokuvasta parhaan miespääosan Oscar-patsaalla. Hetken aikaa Hollywood jakoi moraalista tukea homoseksuaalisuudelle ja liputti asian puolesta avoimesti. Kaapin ovi avautui pysyvästi. Drag queenit raahattiin ensin esille vakavammin Australiassa elokuvassa Priscilla, aavikon kuningatar (1994) ja se sai amerikkalaisen, kevyemmän vastineensa, kun karskit urokset Patrick Swayze ja Wesley Snipes vaihtoivat toimintaelokuvat korkokenkiin ja sukkahousuihin elokuvassa To Wong Foo, thanks for everything, Julie Newmar (1995). Robin Williams ja Nathan Lane esittivät keski-ikäistä homoparia komediassa Lainahöyhenissä (1996). Komedia menestyi, pitkälti varmaan Williamsin uralla vallinneen nosteen ansiosta. Ote homoseksuaalisuuteen oli vahvasti heteroseksuaalisen naureskeleva.
Gay parade
2000-luvun alkua voidaan pitää varsinaisena uudenlaisen elokuvahomoseksuaalisuuden esiinmarssina. Yhdeksi keskeiseksi välineeksi muodostui televisio ja varsinkin HBO-televisioyhtiön ohjelmat kuten Kylmä rinki ja Mullan alla, joissa homoseksuaalista rakkautta esitettiin aiempaa laajemmalla spektrillä ja sen luonnetta uskallettiin verrata heteroparisuhteeseen. Sinkkuelämää-sarjassa lanseerattiin faghag-käsite, jossa heteronaisella voi olla homomies sydänystävänä. Keskeisenä figuurina television homobuumille voidaan pitää käsikirjoittaja-ohjaaja Alan Ballia, jolla julkihomona lienee myös oma agendansa ajettavana. Alan Ballin kynänjälkeä ovat mm. Mullan Alla-sarja ja uusi True blood-sarja, jossa vampyyrit ovat, ikään kuin sattumalta tulleet kaapista ulos. Ball käsikirjoitti myös American beauty-elokuvan, jossa Chris Cooperin esittämä merijalkaväen evp-eversti toimii tragedian välikätenä tajutessaan oman todellisen seksuaalisen suuntautumisensa. L-koodi-sarjassa seurattiin perässä brittiläistä Älä kerro äidille -sarjaa (1999) ja uskallettiin ottaa keskiöön lesbonaiset. Tony Kushner sovitti televisioon palkitun Angels in America-näytelmänsä ja sai pääosaan Al Pacinon, Meryl Streepin ja Emma Thompsonin. Älä kerro äidille sai myös amerikkalaisen vastineen.
Boys don’t cry (1999) puki valkokangasasuun tosielämän tarinan tytöstä nimeltä Brandon Teena, joka esitti pitkään poikaa, kunnes tuli ystäväpiirinsä miesten raiskaamaksi ja tappamaksi. Hillary Swank palkittiin uransa ensimmäisellä Oscarilla. Vuonna 2005 kiinalainen ohjaaja järkytti Yhdysvaltoja sijoittamalla elokuvan Brokeback mountain keskiössä olevan homoparin ammateista periamerikkalaisimpaan; cowboyn saappaisiin. Molemmat, Hollywoodin nuoren polven suurlupaukset Heath Ledger ja Jake Gyllenhaal palkittiin rohkeista suorituksistaan Oscar-ehdokkuuksilla.
Omasta mielestäni elokuvan näkemisen jälkeen on vaikea miettiä homoseksuaalisuutta vanhentuneiden standardien kautta, sillä Brokeback mountain nousee homoteeman yläpuolelle ennen kaikkea kauniiksi elokuvasta rakkaudesta, joka rakastettiin traagisesti väärässä ajassa ja paikassa. Samalla elokuvan rakkaussuhde esitetään myös muussa valossa kuin pelkkinä fyysisisinä telttatuokioina.
Nuorien ja rohkeiden jälkeen oli vanhempien ja rohkeiden vuoro. Sean Penn hyppäsi ensimmäisen julkista virkaa hoitaneen julkihomon Harvey Milkin rooliin elokuvassa Milk. Pennin suoritus vääjäämättömän loppunsa vaistoavana san franciscolaisaktiivina homomaneereineen on loistava ja humaani, jopa sydäntäsärkevä. Yhdennäköisyys on myös ilmeinen.
Toinen ja viimeisin heittäytyminen nähtiin kun naisiinkäyvän austenilaisen kartanoromantiikan brittiläinen ilmentymä Colin Firth oli A single man. Elokuva alkaa pitkälti siitä pisteestä, mihin Brokeback mountain jäi: keski-ikäinen homomies menettää elämänsä rakkauden, ja elämänhalunsa, ja matkaakin kohti itsemurhaansa löytääkseen elämälle maun ja mielekkyyden. Hollywoodissa Homoudesta on tullut niin arkista ja hyväksyttyä, että sitä voi jopa lähestyä taasen jopa huumorin sävyttämänä kuten tekevät mainio Ewan McGregor ja kieliposkinen Jim Carrey elokuvassa I love you, Philip Morris.
Suomalainen liikkuva kuva ja homoseksuaalisuus
Suomalaisessa valtavirta elokuvassa homoseksuaalisuus tuntuu edelleen olevan tabu. Vasta viime aikoina elokuvissa on alettu nähdä homoja ja homoseksuaalisuutta, mutta aiheelle on joko hyväntahtoisesti naurettu (FC Venus)tai sitä on esitetty inhonsekaisessa kontekstissa (Käsky). Milloin olisi aika tehdä suomalainen Brokeback mountain, jossa Pohjois-Karjalan lapsuudenystävät ja ikuiset poikamiehet löytävät toisensa ja homoseksuaalisuutensa metsästysseuran passissa fyysisenä aktina, jota myöhemmin häpeillään ja kierrellään ? Yli 30 000 kirkosta eronnutta viitaavat siihen, että markkinoita uudelle lähestymistavalle voisi olla.
Amerikkalaiset elokuvat ja FabFive-tyyppiset ohjelmat ovat tehneet homoseksuaalisuudesta avoimemman aiheen. Henkisesti on kuljettu pitkä matka ristiinpukeutumisteemoille naureskelusta Sean Pennin Milkkiin, jossa homot myönnetään aidosti tunteviksi ihmisiksi, joilla on oikeus vapaaseen olemassaoloon. Samoin matka näkyy vertaamalla kahta homokomediaa, Lainahöyhenissä ja I love you Philip Morris. Siinä missä aiempi nauraa homomaneereille, toinen nauraa tarinalle, jossa hauska huijari sattuukin olemaan homoseksuaali.
maanantai 8. marraskuuta 2010
SELITTELYN MAKUA, TIEDETÄÄN
Viimeiset kuukaudet ovat olleet perheeseen valmistautumista, lapsen synnyttämistä ja huutavaan ihmiselon taimeen tottumista/sopeutumista/sopeutumattomuutta. Samalla kun hullun myllyyn lisätään uusi työpiste, uudessa ympäristössä niin ainakin tietää mitä vapaalla ajallaan tekee. Katselee elokuvia, enemmän ainakin kuin kirjoittelee niistä. Täytyy kyllä rehellisyyden nimissä sanoa, että kahden kuukauden ikäisen Alvar-pojan kanssa elokuvanautinnot hieman, no jos nyt eivät typisty, niin ainakin muuttavat muotoaan. Jotain havaintoja liikkuvasta kuvasta on sentään saanut ja voisikin summata asioita kesästä alkaen.
Kyllä, se uusi Robin Hood oli aivan ytimenjatkeesta ja jatkeena sille Ridley Scottin Kingdom of heaven -taivas maan päällä-elokuvalle. Yllätys olikin näin ollen suuri, kun katsoin blu ray:lta elokuvan pidemmän, ohjaajan version. Kylläpä voi koeyleisöjen mielipide olla vahvasti metsässä, sillä pidempi versio oli parempi, varsinkin kun pitkään keskisuvantoon oli saatu pikkukivaa toimintaa miehen silmää miellyttämään ja kotitaloutemme feminiinimpi osa piti siitä miten Robinin ja Marianin suhdetta oli syvennetty. Joskus elävät kuvat nousevat uuteen kukoistukseen kotikulutuksessa.
Ehdin myös sosiaalisessa mediassa solvata Sandra Bullockin ja elokuva-akatemian kun menivät kultaisen patsaan antamaan naiselle, joka pilasi Speed-elokuvasarjan. Kyllä taas allekirjoittanutta hävetti, kun joutui syömään sanojaan Blind side- elämä edessä-elokuvaa katsellessa. Nyyhkin melkein kuin Meat Loafin näyttelemä Bob Fight Clubissa. Sitä paitsi Sandra oli puuma ennen koko konseptin syntyä treffailemalla Ryan Gosslingia kuudentoista vuoden ikäerolla. Muista Oscar-kisaajista positiivisesti yllätti Precious. Todella ankeaan tarinaan oli saatu mielikuvitusleikeillä hauskaa visuaalisuutta. Crazy Heart oli surullinen yhden miehen show, mutta tarina on niin moneen kertaan nähty. Wrestler, mutta kantri-musiikin maailmassa. Paras Oscar-kisassa nalli kalliolle jääneistä oli kuitenkin Up in the Air. George Clooneyn ja Vera Farmigan välillä oli oikeaa taikaa ja kemiaa, ja vielä kun tekijöillä oli uskallusta päättää elokuva elämänmakuisesti, -mauttoman sijaan. Anna Kendrick tulee olemaan tulevaisuudessa kova nimi. A Single man oli myös kaunis, joskin surullinen elokuva akateemisesta keski-ikäisestä homomiehestä, joka menettää rakkautensa ja sen mukana elämänhalunsa.
Christopher Nolan ei pysty pettämään, ellei nyt sitten satu tekemään ihan totaalisia M.Night Shyamalaneja. Inception oli vuoden elokuvatapaus. Itse ainakin olin kuulevinani hyrrän helähtävän. Kohtaus, jossa kone laskeutuu kentälle ja Cillian Murphy avaa hymyillen silmänsä unien jälkeen, on mahtava. Loistava win-win-tilanne, jossa DiCaprion uniryhmä saavuttaa tavoitteensa ja omat henkilökohtaiset odotuksensa ja vaikka rötös on tehty, kaikki osapuolet, rikottu mukaanlukien ovat onnellisia.
Takaisin Intian ihmelapseen M. Night Shyamalaniin, joka on palannut kuolevaisten joukkoon, itse asiassa tuottajan pallille mielenkiintoisella projektilla Devil, jonka lähtökohtaidea on ainakin mielenkiintoinen; joukko ihmisiä päätyy jumiin hissiin. Ongelmana ei ole ilmavaivainen kanssamatkustaja vaan paholainen joka on joukossa mukana. Elokuva on kuitenkin flopannut rankasti Yhdysvalloissa.
Expendables keräsi valkokankaalle 1980-luvun kirkkaimmat toimintatähdet. Elokuva vaan tehtiin kaksi vuosikymmentä liian myöhässä. 1980-luvun lopulla kyseinen elokuva olisi lopulta vastannut kysymykseen siitä, kumpi on kovempi, Stallone vai Schwarzenegger.
Palaan sosiaaliseen mediaan, sillä Facebook-elokuva Social Network tuntuu todellakin viime aikojen mielenkiintoisimmalta projektilta. Suurin syy itselläni tähän on ohjaajassa David Fincherissä sekä elokuva loistavassa julisteessa. Et saa 500 miljoonaa ystävää saamatta muutamaa vihamiestä.
Blu Ray-levyjen joukosta suurimpina löytöinä pidän äärimmäisen tiukkaa Michael Cainen yhden miehen show’ta Harry Brownia ja israelilaista sotaelokuvaa Lebanon, jossa vuoden 1982 Libanonin sota on supistettu tankkimiehistön vaunuprismoilla nähtävälle alalle. Das Boot panssarivaunussa.
Kulunut elokuvakesä oli kokonaisuudessaan itselleni pettymys, joskaan odotusarvot eivät korkealla olleet. Jotain synkkää se kertoo suomalaisista elokuvan kuluttajista, kun Sinkkuelämää 2 on kesän katsotuin elokuva.
Tulevasta sadosta pitää markkinoida upeasti ohjaajaksi kypsyneen Ben Affleckin toista ohjaustyötä The Townia, jossa mies myös näyttelee pääosaa. Tulitukea ryöstäjäkaverina antaa Hurt Lockerissa loistanut Jeremy Renner ja Mad Men-tähti Jon Hamn esittää tiukkaa ryöstöjengiä jahtaavaa FBI-agenttia. Jotenkin hassua, että kaikki hyvät Ben Affleck-elokuvat ( Good Will Hunting, Gone baby gone) tapahtuvat miehen kotikaupungissa Bostonissa. Jää siis pysyvästi Bostoniin Ben.
Unstoppable (ensi-ilta 12.11) tuo takaisin valkokankaille kaksikon Tony Scott ja Denzel Washington. Tällä kertaa kemikaalijuna on karkuteillä ja pysäyttämättömänä törmäyskurssilla amerikkalaiseen kaupunkiin. Lienee takuuvarmaa laatutoimintaa.
Red eli Retired, extremely dangerous ( ensi-ilta 12.11.), on sarjakuvaan perustuva toimintaelokuva eläkkeellä olevasta CIA-agentista, jonka salaisuudet miehen entinen yhtiö haluaa haudata miehen mukana. Pääosan Bruce Willistä tukevat mainiot geriatrikot John Malkovich, Morgan Freeman ja Helen Mirren.
Unohtakaa The Americanin suomalaiset ”suur-julkkikset ja suomalaisstarat Samuli Vauramo ja Irina Björklund sillä Rare exports-elokuva saapuu lopulta teattereihin (Ensi-ilta 3.12.). Rare exports on myös saanut paljon julkisuutta brittiläisissä elokuvalehdissä Empiressa ja Total Film-lehdessä.
Vielä loppuun on pakko mainita vielä yksi yhden miehen show, nimittäin Ryan Reynoldsin tähdittämä Buried, jossa amerikkalainen mies haudataan kännykkänsä kanssa elävältä Irakissa. Elokuva, joka on kuvattu kännykän ja sytkärin valossa arkussa ansaitsee kaiken mahdollisen hehkutuksen loistavan ideansa takia. Loistava juliste, loistavasta julistesarjasta. Tyylikäs markkinointi on aina viite tyylikkäästä elokuvasta.
Kyllä, se uusi Robin Hood oli aivan ytimenjatkeesta ja jatkeena sille Ridley Scottin Kingdom of heaven -taivas maan päällä-elokuvalle. Yllätys olikin näin ollen suuri, kun katsoin blu ray:lta elokuvan pidemmän, ohjaajan version. Kylläpä voi koeyleisöjen mielipide olla vahvasti metsässä, sillä pidempi versio oli parempi, varsinkin kun pitkään keskisuvantoon oli saatu pikkukivaa toimintaa miehen silmää miellyttämään ja kotitaloutemme feminiinimpi osa piti siitä miten Robinin ja Marianin suhdetta oli syvennetty. Joskus elävät kuvat nousevat uuteen kukoistukseen kotikulutuksessa.
Ehdin myös sosiaalisessa mediassa solvata Sandra Bullockin ja elokuva-akatemian kun menivät kultaisen patsaan antamaan naiselle, joka pilasi Speed-elokuvasarjan. Kyllä taas allekirjoittanutta hävetti, kun joutui syömään sanojaan Blind side- elämä edessä-elokuvaa katsellessa. Nyyhkin melkein kuin Meat Loafin näyttelemä Bob Fight Clubissa. Sitä paitsi Sandra oli puuma ennen koko konseptin syntyä treffailemalla Ryan Gosslingia kuudentoista vuoden ikäerolla. Muista Oscar-kisaajista positiivisesti yllätti Precious. Todella ankeaan tarinaan oli saatu mielikuvitusleikeillä hauskaa visuaalisuutta. Crazy Heart oli surullinen yhden miehen show, mutta tarina on niin moneen kertaan nähty. Wrestler, mutta kantri-musiikin maailmassa. Paras Oscar-kisassa nalli kalliolle jääneistä oli kuitenkin Up in the Air. George Clooneyn ja Vera Farmigan välillä oli oikeaa taikaa ja kemiaa, ja vielä kun tekijöillä oli uskallusta päättää elokuva elämänmakuisesti, -mauttoman sijaan. Anna Kendrick tulee olemaan tulevaisuudessa kova nimi. A Single man oli myös kaunis, joskin surullinen elokuva akateemisesta keski-ikäisestä homomiehestä, joka menettää rakkautensa ja sen mukana elämänhalunsa.
Christopher Nolan ei pysty pettämään, ellei nyt sitten satu tekemään ihan totaalisia M.Night Shyamalaneja. Inception oli vuoden elokuvatapaus. Itse ainakin olin kuulevinani hyrrän helähtävän. Kohtaus, jossa kone laskeutuu kentälle ja Cillian Murphy avaa hymyillen silmänsä unien jälkeen, on mahtava. Loistava win-win-tilanne, jossa DiCaprion uniryhmä saavuttaa tavoitteensa ja omat henkilökohtaiset odotuksensa ja vaikka rötös on tehty, kaikki osapuolet, rikottu mukaanlukien ovat onnellisia.
Takaisin Intian ihmelapseen M. Night Shyamalaniin, joka on palannut kuolevaisten joukkoon, itse asiassa tuottajan pallille mielenkiintoisella projektilla Devil, jonka lähtökohtaidea on ainakin mielenkiintoinen; joukko ihmisiä päätyy jumiin hissiin. Ongelmana ei ole ilmavaivainen kanssamatkustaja vaan paholainen joka on joukossa mukana. Elokuva on kuitenkin flopannut rankasti Yhdysvalloissa.
Expendables keräsi valkokankaalle 1980-luvun kirkkaimmat toimintatähdet. Elokuva vaan tehtiin kaksi vuosikymmentä liian myöhässä. 1980-luvun lopulla kyseinen elokuva olisi lopulta vastannut kysymykseen siitä, kumpi on kovempi, Stallone vai Schwarzenegger.
Palaan sosiaaliseen mediaan, sillä Facebook-elokuva Social Network tuntuu todellakin viime aikojen mielenkiintoisimmalta projektilta. Suurin syy itselläni tähän on ohjaajassa David Fincherissä sekä elokuva loistavassa julisteessa. Et saa 500 miljoonaa ystävää saamatta muutamaa vihamiestä.
Blu Ray-levyjen joukosta suurimpina löytöinä pidän äärimmäisen tiukkaa Michael Cainen yhden miehen show’ta Harry Brownia ja israelilaista sotaelokuvaa Lebanon, jossa vuoden 1982 Libanonin sota on supistettu tankkimiehistön vaunuprismoilla nähtävälle alalle. Das Boot panssarivaunussa.
Kulunut elokuvakesä oli kokonaisuudessaan itselleni pettymys, joskaan odotusarvot eivät korkealla olleet. Jotain synkkää se kertoo suomalaisista elokuvan kuluttajista, kun Sinkkuelämää 2 on kesän katsotuin elokuva.
Tulevasta sadosta pitää markkinoida upeasti ohjaajaksi kypsyneen Ben Affleckin toista ohjaustyötä The Townia, jossa mies myös näyttelee pääosaa. Tulitukea ryöstäjäkaverina antaa Hurt Lockerissa loistanut Jeremy Renner ja Mad Men-tähti Jon Hamn esittää tiukkaa ryöstöjengiä jahtaavaa FBI-agenttia. Jotenkin hassua, että kaikki hyvät Ben Affleck-elokuvat ( Good Will Hunting, Gone baby gone) tapahtuvat miehen kotikaupungissa Bostonissa. Jää siis pysyvästi Bostoniin Ben.
Unstoppable (ensi-ilta 12.11) tuo takaisin valkokankaille kaksikon Tony Scott ja Denzel Washington. Tällä kertaa kemikaalijuna on karkuteillä ja pysäyttämättömänä törmäyskurssilla amerikkalaiseen kaupunkiin. Lienee takuuvarmaa laatutoimintaa.
Red eli Retired, extremely dangerous ( ensi-ilta 12.11.), on sarjakuvaan perustuva toimintaelokuva eläkkeellä olevasta CIA-agentista, jonka salaisuudet miehen entinen yhtiö haluaa haudata miehen mukana. Pääosan Bruce Willistä tukevat mainiot geriatrikot John Malkovich, Morgan Freeman ja Helen Mirren.
Unohtakaa The Americanin suomalaiset ”suur-julkkikset ja suomalaisstarat Samuli Vauramo ja Irina Björklund sillä Rare exports-elokuva saapuu lopulta teattereihin (Ensi-ilta 3.12.). Rare exports on myös saanut paljon julkisuutta brittiläisissä elokuvalehdissä Empiressa ja Total Film-lehdessä.
Vielä loppuun on pakko mainita vielä yksi yhden miehen show, nimittäin Ryan Reynoldsin tähdittämä Buried, jossa amerikkalainen mies haudataan kännykkänsä kanssa elävältä Irakissa. Elokuva, joka on kuvattu kännykän ja sytkärin valossa arkussa ansaitsee kaiken mahdollisen hehkutuksen loistavan ideansa takia. Loistava juliste, loistavasta julistesarjasta. Tyylikäs markkinointi on aina viite tyylikkäästä elokuvasta.
perjantai 4. kesäkuuta 2010
POSTERITAIDETTA: 1990-LUKU
GOODFELLAS 1990:
THE SILENCE OF THE LAMBS 1991:
TERMINATOR 2:JUDGMENT DAY 1992:
UNFORGIVEN 1992:
RESERVOIR DOGS 1992:
THE NIGHTMARE BEFORE CHRISTMAS 1993:
SCHINDLER'S LIST 1993:
GROUNDHOG DAY 1993:
ED WOOD 1994:
THE SHAWSHANK REDEMPTION 1994:
LEON 1994:
THE LION KING 1994:
PULP FICTION 1994:
FORREST GUMP 1994:
THE USUAL SUSPECTS 1995:
BRAVEHEART 1995:
SE7EN 1995:
CASINO 1995:
TOY STORY 1995:
HEAT 1995:
TWELVE MONKEYS 1995:
TRAINSPOTTING 1996:
FARGO 1996:
L.A CONFIDENTIAL 1997:
LA VITA E BELLA 1997:
LOCK, STOCK AND TWO SMOKING BARRELS 1997:
MONONOKE HIME 1997:
GOOD WILL HUNTING 1997:
AMERICAN HISTORY X 1998:
SAVING PRIVATE RYAN 1998:
THE BIG LEBOWSKI 1998:
TOY STORY 2 1999:
MAGNOLIA 1999:
MATRIX 1999:
AMERICAN BEAUTY 1999:
THE GREEN MILE 1999:
THE SIXTH SENSE 1999:
FIGHT CLUB 1999:
THE SILENCE OF THE LAMBS 1991:
TERMINATOR 2:JUDGMENT DAY 1992:
UNFORGIVEN 1992:
RESERVOIR DOGS 1992:
THE NIGHTMARE BEFORE CHRISTMAS 1993:
SCHINDLER'S LIST 1993:
GROUNDHOG DAY 1993:
ED WOOD 1994:
THE SHAWSHANK REDEMPTION 1994:
LEON 1994:
THE LION KING 1994:
PULP FICTION 1994:
FORREST GUMP 1994:
THE USUAL SUSPECTS 1995:
BRAVEHEART 1995:
SE7EN 1995:
CASINO 1995:
TOY STORY 1995:
HEAT 1995:
TWELVE MONKEYS 1995:
TRAINSPOTTING 1996:
FARGO 1996:
L.A CONFIDENTIAL 1997:
LA VITA E BELLA 1997:
LOCK, STOCK AND TWO SMOKING BARRELS 1997:
MONONOKE HIME 1997:
GOOD WILL HUNTING 1997:
AMERICAN HISTORY X 1998:
SAVING PRIVATE RYAN 1998:
THE BIG LEBOWSKI 1998:
TOY STORY 2 1999:
MAGNOLIA 1999:
MATRIX 1999:
AMERICAN BEAUTY 1999:
THE GREEN MILE 1999:
THE SIXTH SENSE 1999:
FIGHT CLUB 1999:
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)